VIHREÄ SÄDE (1986)

Le Rayon vert/Gröna skenet
Ohjaaja
Eric Rohmer
Henkilöt
Marie Rivière, Vincent Gauthier, Béatrice Romand, Rosette
Maa
Ranska
Tekstitys
suom. tekstit/svensk text
Ikäraja
S
Kesto
97 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm

”Ah! Tulkoon aika, kun sydämet syttyvät.” Arthur Rimbaud’n runosta tunnuslauseensa saanut elokuva kertoo ujon ja ulkopuolisuuden tunnetta kokevan naisen kesälomasta ja rakkaudenkaipuusta. Pääroolissa nähtävä, ohjaajan kanssa useasti työskennellyt sielukas Marie Rivière oli käsikirjoittamassa elokuvaa, joka on Rohmerin suurimpia mestariteoksia.

***

Ensi silmäyksellä Vihreä säde tuntuu hylkäävän Rohmerin tavaramerkiksi muodostuneen hienostuneen formalismin: elokuva näyttää hiukan nuhjuiselta tv-dokumentilta ranskalaisten ikiomasta mystiikasta eli lomien mysteereistä. Selitys on tietysti siinä, että dialogi kokonaisuudessaan on improvisoitua. ”Mitään ei kirjoitettu”, Rohmer on julistanut. Lähempi tarkastelu kuitenkin paljastaa, että jopa improvisoidun dialogin puitteissa vallitsee ankara kaavio.

Kuten vihreän säteen ilmiö sinänsä, niin myös Delphinen tielle osuvat pelikortit ovat tiukasti funktionaalisia keinoja tämän romanttisen sadun kehittelyssä. Mutta ne toimivat niin kauniisti paljolti siksi, että niitä tukeva taidokas muotorakenne kudotaan dialogin kautta ja sen avulla. Vihreä, ”toivon väri” putkahtaa ensin esiin Delphinen satunnaisessa viittauksessa kadulta löytämäänsä korttiin, jolloin sen selitetään merkitsevän hänen ”vuoden väriään”. Teemaa muunnellaan Delphinen vieraillessa maatalossa Cherbourgin lähellä: hän ilmaisee kammonsa lihansyöntiä kohtaan, koska se tuo mukanaan mielleyhtymät vereen ja sykkivään sydämeen, ja puolustaa änkyttäen vihreitä kasviksia, salaatin ilmavaa ystävällisyyttä. Delphinen levottomuus perheen puutarhan vehmaan kasvillisuuden keskellä saattaa olla alun perin sosiaalista, mutta hänen yhtäläinen levottomuutensa kävelyretkillä pitkin pensasaitojen reunustamia kujia viittaa siihen, että hän löytää etsimänsä vasta sitten, kun hän tunnustaa jälleen verensä ja sydämensä. Kasvissyöjänä hän saattaa olla vilpitön tai sitten poseerata (kuten näyttää), mutta epäilemättä hän poseeraa silloin, kun hän takertuu väitteeseen, että Jean-Pierrellä on yhä paikka hänen elämässään. Vasta kun hän Biarritzissa tapaamansa ruotsalaistytön ujostelemattoman rehellisyyden kannustamana myöntää, että Jean-Pierre on fiktio, voi vihreän säteen fantasia ilmoittaa todellisuuden paluusta hänen elämäänsä.

Vaikka elokuva päättyy romanttiseen nousuun Jacquesin istuessa kärsivällisesti Delphinen vierellä tämän odottaessaan palkintoaan, vihreän säteen talismaanin omaista ilmestystä, Rohmer merkitsevää kyllä, jättää lopputekstien virratessa vahvistamatta, onko rakkaus, tosi ja ikuinen, syntynyt. Sillä loppujen lopuksi Vihreä säde on sarjan ”Komedioita ja sananlaskuja” viides elokuva ja edeltäjiensä lailla se on varoittava tarina. Itse asiassa alun motto ei ole niinkään sananlasku kuin lainaus Rimbaud’n runosta ”Chanson de la Plus Haute Tour”, joka valittaa tuhlattua nuoruutta ja jonka edelliset säkeet kuvaavat täsmällisesti Delphinen tilannetta: ”Par délicatesse / J’ai perdu ma vie” (”Herkkänahkaisuuttani / olen kadottanut elämäni”). Liioitellulla herkkänahkaisuudellaan Delphine on tosiaan kadottanut tiensä elämässä, kuten Rohmer hienovaraisesti ilmaisee viipyvällä kuvalla mustasta kissasta, joka hiipii pitkin seinän viertä alkupuolen kohtauksessa, jossa horoskooppi ilmoittaa Satuprinssistä. Todellinen Satuprinssi, kuten käy ilmi elokuvan eräästä toisesta hienosyisestä rakennekudoksesta, on kyllä jo saattanut ilmestyä kolmesti, ennen kuin Delphine lopulta myöntyy hyväksymään Jaqcuesin.

– Tom Milne (Monthly Film Bulletin, March 1987) ST. Tekijätietoa päivitti AA 6.6.2000.