KAKSOISKOTKA (1947)

L'aigle à deux têtes/Dubbelörnen
Ohjaaja
Jean Cocteau
Henkilöt
Edwige Feuillère, Jean Marais, Silvia Monfort
Maa
Ranska
Tekstitys
suom. tekstit/svensk text
Ikäraja
S
Kesto
93 min
Teemat
Kopiotieto
35 mm
Lisätieto
käsikirjoitus Jean Cocteau näytelmänsä pohjalta

Kuningas Ludvig II:sta inspiraationsa saanut Kaksipäinen kotka oli ensin Cocteaun teatterille kirjoittama ja ohjaama näytelmä. Kuningattaren esikuvaksi hän valitsi Itävallan keisarinnan Sissin, jonka naivia ylpeyttä, hienovaraisuutta, paloa, rohkeutta, tyylikkyyttä ja kohtalokkuutta hän pyrki siirtämään henkilöhahmoonsa.

***

Kaunottaren ja hirviön (1946) jälkeen Jean Cocteau kirjoitti Victor Hugon mukaan käsikirjoituksen elokuvaan Ruy blas, mutta luovutti tämän historiallisen seikkailuelokuvan ohjauksen Pierre Billonille, koska “kyseessä oli enemmän leikki tai peli kuin sisäinen välttämättömyys… Sillä elokuva, mikä hyvänsä, on aina ohjaajansa muotokuva“.

Kaksoiskotkassa on Hugoa vielä jäljellä, mutta se edustaa jo ylimenovaihetta. Hirveiden vanhempien tavoin se on Cocteaun oman näytelmän filmatisointi. Mutta tässä hän vielä yrittää perinteisellä tavalla laajentaa, filmillistää näytelmän tapahtumakenttää, kun hän Hirveissä vanhemmissa jo pitäytyy suljettuun tilaan, sulkee jopa katsomonpuoleisen avoimen seinänkin ja liikkuu kameran kanssa tasavertaisena henkilöidensä joukossa – ja loi näin yhden kiinnostavimmista näytelmäfilmatisoinneista mitä on tehty.

Lopussa eräs Kaksoiskotkan henkilöistä sanoo: “Olemme kurkkuamme myöten täynnä legendaa!“. Tämä legendanomaisuus on tyypillistä Cocteaun elokuville. Hän kietoo siihen kaiken mikä ei ole realistista; toisaalta tämä tekee ymmärrettäväksi sen Cocteaun usein toistaman perustelun kiinnostuksellaan elokuvaan: “Elokuva on ainoa taidemuoto, missä epätosi on totta“. Orfeus (1950) kruunaa tämän tunnuslauseen.

Cocteau on luonnehtinut elokuviaan “kinematografiseksi runoudeksi“. Hän on lausunut, että elokuvan syvin runous perustuu kuvien käyttöön ja voidaan sanoa, että Cocteau on ylittämätön elokuvallisen metaforan käyttäjä. Hänen runolliset kuvansa ovat täsmällisiä ja selkeitä, tarkoin esiin piirtyvät lavastukset ovat enemmän kuin pelkkä tausta: ne ovat kommentti henkilöiden sisäisestä elämästä.

Elokuvan nimi ei suinkaan liity historiallisiin tapahtumiin, vaan on vertauskuvallinen ja hyvin tyypillinen Cocteaulle. Rakkautta ei ole ilman kuolemaa, ja kun kuningatar ottaa Stanislasin rakastajakseen, hän asettaa ehdon, että tämän on murhattava hänet kolmen päivän kuluessa: jos katkaisee joko rakkauden tai kuoleman pään, niin kummassakin tapauksessa kotka kuolee. Toisaalta sekä kuningatar että Stanislas ovat Cocteaun runoilijahahmoja – joista varsinkin Edwige Feuillère on suurenmoinen. Jean Marais on jälleen näyttämöroolissaan, sellaisena kuin Cocteau halusi ikuistaa tämän ihailemansa näyttelijän. (AM)

Kaksoiskotka  on moraalinen ja poliittinen murhenäytelmä. Vaikka lähtökohta sisältää jälkiä historiallisista yhtäläisyyksistä – Itävallan Elisabeth, jonka murhasi muuan mielipuoli ja jonka tarina oli innoittanut jos Barrèsia – Cocteau ei ole tehnyt aiheesta historiallista draamaa. Asetelmassa on romantiikkaa, mutta Cocteau kääntää sen välittömästi tragediaksi, jättäen tällä kertaa pois jopa tavanomaiset sävyjen yhdistelmänsä. Elokuvaa leimaavat ylevyys, suuruus, jopa majesteettisuus kaikessa totuudessaan, toisin sanoen etäännytetyssä juhlavuudessaan, samalla kun Cocteau on pystynyt säilyttämään elävän inhimillisen lämmön ja henkilöiden intiimin aitouden kaikki vivahteet.

– René Gilsonin teoksesta ”Jean Cocteau” (1964)