RAKKAUS KYLMEMPI KUOLEMAA (1969)

Liebe ist kälter als der Tod
Ohjaaja
Rainer Werner Fassbinder
Henkilöt
Ulli Lommel, Hanna Schygulla, Rainer Werner Fassbinder
Maa
BRD
Tekstitys
suom. tekstit
Ikäraja
K16
Kesto
88 min
Teemat
Lisätieto
elektroninen tekstitys

Fassbinderin rosoisessa esikoiselokuvassa näkyvät hänen vaikutteensa: B-filmit ja Godardin gangsterielokuvat. Fassbinder on parittaja Franz, joka ei suostu liittymään rikollisjoukkoon. Karski Bruno (Lommel) lähetetään takomaan järkeä Franzin päähän.

***

Fassbinderin ensimmäisessä pitkässä elokuvassa näkyvät selvästi hänen vaikutteensa, vaikka kaikki ideat eivät olekaan hänen omiaan. Ulli Lommel esimerkiksi valitsi hatun, joka on samanlainen kuin Alain Delonilla Melvillen elokuvassa Ajojahti – Fassbinder ei vielä tuolloin tuntenut Melvillen teosta. Mutta yleinen mieltymys gangsterielokuvaan ja sen tyypilliset kehykset, Straubista muistuttava kameran hellittämätön tuijotus – kaikki tämä heijastaa vaikutteita ja ideoita, jotka tuolloin olivat tärkeitä Fassbinderille ja hänen antiteatteri-ryhmälleen. Kamera-ajo pitkin Münchenin Landsberger Strassea ja sen prostituoitujen asemapaikkoja on muunnelma vastaavasta otoksesta Straubin elokuvassa Der Bräutigam, die Komödiantin und der Zuhälter (1968).

Huolimatta kaikista vaikutteista ja lainauksista Liebe ist kälter als der Tod on yhä persoonallinen elokuva, joka poikkeaa tuolloisista müncheniläisistä gangsterielokuvista; se on nuhruisempi, lohduttomampi ja kauempana Hollywoodin tyylistä. Fassbinder itse luonnehti elokuvaansa 1969: “Elokuvan jälkeen katsojalla ei ole tunnetta, että hän on nähnyt jonkun tappavan kuusi ihmistä, että hän on nähnyt muutamia murhia, vaan että kyseessä ovat kurjat ihmiset, jotka eivät pääse alkuun, jotka on lannistettu ja joille mikään ei ole mahdollista – jotka menevät pitemmälle kuin me ikinä haluamme mennä – joilla ei ole mitään, ehdottomasti ei mitään mahdollisuuksia.”

Franz, Bruno ja Johanna ovat ihmisiä, jotka haluavat kiintymystä ja rakkautta, mutta jotka pystyvät ilmaisemaan tarpeensa vain avuttomin keinoin (niin kuin silloin kun Johanna ilmoittaa poliisille ryöstöstä). He käyttävät gangsterielokuvan eleitä, koska heillä ei ole omaa kieltä. Godardin Viimeiseen hengenvetoon Fassbinderin esikoisen yhdistää se, että molemmissa nainen pettää miehen. Fassbinderin varhaisteoksissa naiset syyllistyvät myös suurempaan petokseen. Epärehellisyydessään ja porvarillisissa pyrkimyksissään he pettävät sen puhtaan nykyhetken jossa miehiset henkilöt toimivat. Heidän rakkautensa ei ole vain kylmempää kuin kuolema, se on myös loputtoman paljon konservatiivisempaa.

Kuin välisoittoina Fassbinderin esikoiselokuva sisältää komediallisia tuokioita. Tavaratalossa Bruno ja Johanna poimivat herkkuja balettimaisen elegantissa yksittäisessä otoksessa joka kestää yli neljä minuuttia: henkilöiden ja kameran liikkeet punoutuvat yhteen, lähestyvät toisiaan ja eroavat jälleen säestyksenään elektronisesti etäännytetty katkelma Richard Straussin “Ruusuritarista”. Toisessa kohtauksessa Bruno, Franz ja Johanna hämmentävät tavaratalon myyjän niin monilla kysymyksillä, valituksilla ja loukkauksilla että onnistuvat varastamaan kolme paria aurinkolaseja. Tällaisia komedian tuokioita löytyy muistakin Frassbinderin varhaisteoksista, mutta yleensä ne ovat vailla huumoria. Asia liittyy jotenkin siihen, että ne ovat niin hermeettisen täydellisiä itsessään. Ja jos niissä on huumoria, niin se aikaansaama nauru on enemmän ahdistunutta kuin vapauttavaa.

– Wilhelm Rothin (Fassbinder, 1981) ja muiden lähteiden mukaan