JENKKISOTILAS (1970)

Der Amerikanische Soldat/Soldaten från USA
Ohjaaja
Rainer Werner Fassbinder
Henkilöt
Karl Scheydt, Elga Sorbas, Jan George, Margarethe von Trotta
Maa
BRD
Tekstitys
suom. tekstit/svensk text
Ikäraja
K16
Kesto
79 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm

Ricky Murphy on amerikkalainen Vietnamin sodan veteraani, jonka kotikaupungin Münchenin poliisit palkkaavat tappamaan poliiseille riesaksi olevia ihmisiä. Tämä Fassbinderin kokeellinen noir on kunnianosoitus Hollywoodin gangsteri-elokuville ja ohjaajan tuotannosta kaikkein selkeimmin poliittinen elokuva.

***

Kun Fassbinder siirsi gangsterielokuvan eurooppalaiselle maaperälle, hän noudatti paljossa Godardin kymmenen vuotta varhaisemman Viimeisen hengenvedon esimerkkiä ja suodatti aineiston läpi lajityypin perinteen. Jenkkisotilas on Fassbinderin varhaisista gangsterielokuvista perinnetietoisin ja eniten lastattu viitteillä muihin elokuviin: päähenkilö Ricky muistuttaa Arpinaaman Paul Munia, mukana on sellaisia henkilönimiä kuin Walsh, Fuller, Murnau sekä yöklubi nimeltä “Lola Montes”. Samalla Jenkkisotilas pystyy paremmin kuin mikään toinen Fassbinderin varhaisteos täsmentämään menetelmän johdonmukaisen hulluuden takaa ja ilmaisemaan moraalin tai ainakin moraalisen filosofian henkilöitten päältä katsoen epämoraalisten tekojen takaa.

Elokuvan alku- ja lopputekstien päällä kuuluu sama Fassbinderin itsensä sanoittama laulu: “Niin paljon hellyyttä on päässäni/niin paljon yksinäisyyttä vuoteessani/niin paljon hellyyttä menee hukkaan”. Sekä sanat että musiikki toistavat itseään yhä uudelleen ja uudelleen – hellä, alakuloinen melodia, joka ilman crescendoa kaikuu ja korostaa kertosäkeen epätoivoista sanomaa: emotionaali sen kaipuun ja emotionaalisen purkauksen tilaisuuksien ehdotonta eroa. Pään ja sägyn välinen kuilu jää ylittämättä ja hyväksyttyjen ulospääsyteiden puutteessa hellyys saa kieroutuneen mutta tunnistettavan ilmaisunsa vasta väkivallan teoissa.

Pinnalta Jenkkisotilas näyttää olevan kaukana romanttisesta traditiosta, mutta tavassaan kuvata rakkauden ja kuolematon väistämätöntä yhdyssidettä se itse asiassa palaa tuohon perinteeseen. Suurimman hellyyden ja myötätunnon hetkiin liittyy aina ruumis: Rickyn ja Rosan intohimoinen syleily samalla kun mies antaa armoniskunsa, loppukohtauksen vimma Rickyn veljen heittäytyessä ruumiin päälle vähämielisen raiskaajan lailla. Kaikki tapahtuu ikään kuin henkilöt voisivat ilmaista hellyytensä toista kohtaan vasta sitten kun tämä on menettänyt kykynsä pettää, manipuloida ja vaatia.

Tämä emotionaalisen umpikujan paradoksi heijastuu elokuvan ohjauksessa. Henkilöiden yksinäisyys välittyy jo visuaalisin keinoin. Monet kohtaukset kuvittavat aivan graafisesti sitä, missä määrin elokuvan ihmiset elävät erillisissä maailmoissa. Samalla Fassbinder osoittaa ohittaneensa B-melodraaman ja gangsterielokuvan konventiot tihentämällä teatraaliset emootiot tyylin teatraalisuudeksi. Jenkkisotilaan henkilöt ilmaisevat turhautumansa elokuvaklisein, mutta heidän luojansa on jo siirtynyt toiselle tasolle, jossa jäljittelemättömän persoonallinen tyyli jalostaa epämääräisen aineiston.

— Jan Dawsonin (Monthly Film Bulletin, June 1978) ja muiden lähteiden mukaan