SATANSBRATEN (1976)

Ohjaaja
Rainer Werner Fassbinder
Henkilöt
Kurt Raab, Margit Carstensen, Helen Vita
Maa
BRD
Tekstitys
suom. tekstit
Ikäraja
K16
Kesto
112 min
Teemat
Kopiotieto
16 mm

Anarkistisen runoilijan runosuoni ei syki. Hän jojoilee useiden rakastajattariensa kanssa yrittäen samanaikaisesti saada rahoitusta eksentriseltä mieheltä, joka maksaa siitä, että häntä uhataan aseella. Lisäksi riidellä täytyy vaimon ja pakkomielteisesti hyönteisistä kiinnostuneen kehitysvammaisen veljen kanssa.

***

Satansbraten on pirullinen keitos, johon on sekoitettu yhtä suuret annokset julmuuden teatteria ja absurdin teatteria ja lisätty ripaus screwball-komediaa. Juonirunko olisi saattanut toimia 1920-luvulla Hindemithin tai Weillin opera buffan librettona, näyttelemistyyli tuo puolestaan mieleen FEKS-liikkeen vielä groteskimmat poseeraukset. Oopperan ja mykkäelokuvan paradoksaalista sekoitusta korostavat rääkyvät, vikisevät, nyyhkyttävät, kirkuvat ja huutavat äänet, jotka saavat ääninauhan muistuttamaan Robert Youngsonin kokoomaelokuvien koomisten tehosteäänien ”atonaalista” versiota.

Tämän villin spektaakkelin päähenkilö on Kurt Raabin loistavan egomaanisesti tulkitsema Walter Kranz, jota aikoinaan on juhlittu Vallankumouksen Runoilijana. Nyt hän on kirjoittanut itsensä tyhjiin: jäljillä on vain velkoja, nalkuttava vaimo ja sietämättömän keskiluokkainen olemassaolo. Kun hän on murhannut rikkaan rakastajattarensa, runosuoni alkaa jälleen pulputa, mutta suorana plagiaattina Stefan Georgen Albatrossi-runoista, jotka itsekään eivät alun perin olleet vapaita Baudelairen vaikutuksesta. Hän samastuu yhä enemmän Georgeen ja päättelee olevansa uudelleen syntynyt George.

Tämän elokuvan tekee kiehtovaksi absurdin pinnan alla piilevä syvempi epätoivo, miltei ihmisviha, joka työntää tieltään kaikki hyvän maun ja kertovan kulttuurin rajoitukset. Katsoja aistii, että Fassbinder ei ole millään muotoa sepittänyt näitä kaikkia kammottavia yksityiskohtia pelkän shokkitehon vuoksi eikä kaikkia groteskeja liioitteluja otettavaksi kevyesti kuin mitä tahansa gagit. Ymmärrän, että kysymys pikemminkin on häikäilemättömästä, silmittömästä kertomatyylistä, joka ei ota mitään eikä ketään huomioon eikä vaivaa itseään näkökulmalla. Satansbraten etenee, ikään kuin joku itkisi tai huutaisi tai kulkisi ympäriinsä epätoivon puuskassa, välittämättä siitä ovatko hänen sanansa oikein valittuja tai edes ymmärrettäviä. Kyseessä on yksityinen kärsimys, joka on laajennettu julkisen välineen mittasuhteisiin.

– Gilbert Adairin (Monthly Film Bulletin, February 1980), Wilhelm Rothin (Fassbinder, 1981) ja muiden lähteiden mukaan ST