BLOW OUT – VIIMEINEN TODISTAJA (1981)

Blow Out/Blow Out – vittnet måste tystas
Ohjaaja
Brian De Palma
Henkilöt
John Travolta, Nancy Allen, John Lithgow, Dennis Franz
Maa
USA
Tekstitys
suom. tekstit/svensk text
Ikäraja
K16
Kesto
108 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm

Antonionin Blow-up-elokuvan amerikkalainen versio oli New Hollywoodin kauhukakaran Brian De Palman populaarin ja taiteellisen sensibiliteetin toimiva synteesi. Miehen kameleonttimainen sulavuus on mahdollistanut nuorallatanssin valtavirtahittien ja genre-elokuvien välillä. Näistä Blow Out on ehdottomasti hänen paras saavutuksensa.

***

Sekä Takaikkunan että Blow Outin pohjimmaisena lähtökohtana on miehen kastraatioahdistus. Tämä on ilmiselvää Hitchcockin elokuvassa, jonka lähtökohtana on Jefferiesin katkennut jalka ja fallisen mahdin siirtyminen ”katseeseen” (jonka jatkeet paisuvat elokuvan kuluessa mahtavaksi teleskoopiksi). Blow Outin Jack Terryllä (John Travolta) ei ole fyysisiä kastraation merkkejä, mutta hän ei osoita seksuaalista mielenkiintoa naisiin, ja hänen koko energiansa on siirtynyt äänittäjäntyöhönsä. Alkujaksossa, jossa Jack nauhoittaa äänitehosteitaan metsäsillalla, mikrofoni jäsentyy falliseksi symboliksi. Siinä missä Jefferies sai kompensaatiovoimaa katselemisesta, Jack saa sitä kuuntelemisesta; molemmissa tapauksissa miehen taju omasta miehuudestaan, joka on määritetty olennaisesti hallitsemiseksi, tulee riippuvaiseksi hänen kyvystään todistaa näkemänsä tai kuulemansa; molemmat etenevät kohti yhteenottoa alter egon, vakoillun, murhaajan kanssa.

 Siinä missä Sistersin aiheena oli naisten sorto (kastraatio) patriarkaatin oloissa, Blow Out on tulkittavissa sitä täydentäväksi toteamukseksi: se on vesittämätön kritiikki siitä, miten maskuliininen ego toimii pönkittääkseen falloksen herruutta. On ratkaisevan tärkeää, että Jack Terry (yksi Travoltan hallituimmista osasuorituksista) pysyy kauttaaltaan sympaattisena henkilöhahmona: mieskatsojalle ei suoda rauhoittavaa ja etäännyttävää ylemmyydentunnetta (”minä en käyttäytyisi noin”). Kritiikkiä voimistaa kaksoisolennon idealle perustuva järjestelmällinen symbolinen rakenne. Sympaattista Jackia heijastavat elokuvan kolme muuta keskeistä mieshahmoa, joista kukaan ei ole vähääkään sympaattinen ja joista yksi on avoimesti psykopaatti (kuuluisa TV-reportteri Frank Donohue, rahanhimoinen Manny Karp, murhaaja Burke).

 Elokuvan asenne amerikkalaista poliittista järjestelmää kohtaan on pessimistinen: valittavana on vain turmeltunut liberalismi ja turmeltunut konservatismi; korruptio esitetään läpitunkevana ja korjaamattomana. Kyynisyys ja nihilismi: näitä käsitteitä ei voi väistää enempää De Palman kuin Altmanin tavoin ylimielisen hirnahtelun taakse: hän ei kohtele henkilöhahmojaan tai yleisöään halveksivasti, ja hänen parhaissa elokuvissaan hänen teemansa toteutuvat huomattavan täysipainoisesti.

 Blow Outin huipentuma, jossa kaikki langat kootaan, on minusta modernin amerikkalaisen elokuvan huomattavampia saavutuksia: mahtipontinen elokuvallinen retoriikka on tässä asiayhteytensä kannalta täysin perusteltua. Sallyn kuollessa Vapauden kello soi – ironia on raa’assa katkeruudessaan koko elokuvan huipentuma. Miesten naisten kustannuksella luoma vapauden ylistys toteutuu samanaikaisesti turmeltuneen kulttuurin viimeisimmän uhrin kuoleman kanssa. Järkyttynyt Jack, jonka on pakko tajuta vastuunsa tapahtuneesta, keinuttaa Sallyn ruumista taustallaan orgastisesti räjähtelevä ilotulitus. Mitä muutakaan hän voi enää tehdä kuin antaa Sallyn kuolinkirkaisun halpojen kauhuelokuvien käyttöön? Elokuvan loppuhetket paljastavat toiminnan hirvittävän kyynisyyden sekä sankarin epätoivoisen rikkinäisyyden. Mikään elokuva ei mielestäni tuo kulttuurimme autiutta järisyttävämmin esiin.

– Robin Wood: Hollywood Vietnamista Reaganiin, 1986 (AA 1988)