KAUNOTAR JA HIRVIÖ (1946)

La Belle et la bête/Flickan och odjuret
Ohjaaja
Jean Cocteau
Henkilöt
Josette Day, Jean Marais, Michel Auclair
Maa
Ranska
Tekstitys
English subtitles
Ikäraja
K7
Kesto
93 min
Teemat
Lisätieto
Madame Leprince de Beaumontin tarinasta * uusi restauroitu laitos

Sodan ja parin teatterintäyteisen vuoden jälkeen Cocteau sovitti valkokankaalle ankaran realismin aikana mytologiaa pursuavan sadun kaunottaresta ja hirviöstä. Hirviötä näyttelee hänen luottonäyttelijänsä Jean Marais, Henri Alekan kuvaa herkällä kamerallaan autenttisissa paikoissa. Vastoin odotuksia elokuva saavutti heti suuren suosion.

Kaunotar ja hirviö on aihelma, joka toistuu monien kansojen tarustossa ja taiteessa. Suomalaisessa kansansadussa sammakko muuttui kuninkaanpojaksi, kun kaunis neito suuteli sitä. Sama teema on Tristanin ja Isolden tarussa, ja eri muodoissa sama tarina esiintyy kautta historian. Elokuvassa Kaunotar ja hirviö Cocteau kertoo sen erään Mme Leprince de Beaumontin 1700-luvulla esittämän version mukaan; elokuvan visuaalisena viitekehyksenä on voitu viitata vanhaan flaamilaiseen maalaustaiteeseen.

Elokuvan puitteet ovat sadun; mutta jos Cocteau alussa vetoaakin lapsenmieleemme, se tapahtuu enemmän katsojan luottamuksen voittamiseksi kuin siksi että hän kerjäisi ihailua taikatempuilleen ja satumaailman muille ihmeille. Elokuva on täynnä sadun esineitä, taikapeilejä ja hansikkaita, joiden avulla voi siirtyä paikasta toiseen, mutta kaikki kohteet, pienetkin yksityiskohdat on kuvattu terävinä ja todellisina. Elokuva on satu, mutta realistinen. Siinä on outo dokumentin tuntu. Cocteaun tapauksessa tällaiset paradoksit ovat mahdollisia.

Cocteaun teemoilla on tyypillistä näennäinen pako antiikin maailmaan ja tarustoon: vanhat myytit toistuvat jatkuvasti hänen tuotannossaan ja vähintäänkin hän miehittää teoksensa muinaisilla kuolleilla nimillä. Samalla Cocteau pyrkii hyvin tietoisesti kartoittamaan ihmistä ja hänen tajuntansa eri kerroksia. Esim. Kaunottaren ja hirviön tapauksessa voidaan vallan hyvin käyttää syvyyspsykologista tulkintaa. Hirviötä, prinssiä ja nuorta Avenantia esittää sama näyttelijä; Jean Marais. Hirviö voidaan nähdä ihmisen eläimellisenä puolena; viettiensä varassa elävänä olentona, joka kamppailee demoninsa kourissa, vangiksi eristettynä, suunnattoman rikkaana. Avenant on tavallinen ihminen, jolta ei puutu muuta kuin rikkautta ja neroutta. Hän on rohkea ja röyhkeä, hellä ja hurja, ja juuri hän tunkeutuu hirviön aarrekammioille. Kaunotar puolestaan on puhtaus ja kirkkaus. Hän ei voi täysin sydämin rakastaa kumpaakaan; ei hirviötä eikä Avenantia, jotka ovat saman henkilöllisyyden keskenään taistelevia puolia. Vasta kun nämä puolet yhtyvät prinssiksi, hänen rakkautensa voi kokea täyttymyksensä.

Kaunottaren ja hirviön yhteydessä voidaan myös vetää esiin C.G. Jungin määrittelemä kollektiivinen tiedostamaton, johon hänen mukaansa pohjautuvat käyttäytymisen perusmallit, perustarinat ja pohjimmaiset uskomukset. Kaunottaren ja hirviön taru voidaan nähdä eräänä tällaisena arkkityyppinä, mikä sopii myös Cocteaun elokuvan luonteeseen: se puhuu ikään kuin suoraan tajunnalle ja kiertää kokonaan keinotekoisen ja hankalan käsitteellisen viestin vaiheen.

Cocteaun elokuva tapahtuu kolmessa jyrkästi toisistaan poikkeavassa kohteessa: realistisena laatukuvana esitetyssä kauppiaan kodissa, hirviön sadunomaisessa linnassa ja Dianan paviljongissa. Kaikki tapahtumat suuntautuvat kohti paviljonkia, joka on elokuvan eräänlainen polttopiste, lopullisen tärkeä ja saavuttamaton, koska sinne ei ole pääsyä edes hirviöllä itsellään. Jos hirviö on piilotajunta, niin paviljonki edustaa lapsuutta. Näin sulkeutuu myös elokuvan temaattinen ympyrä: alun moniselitteinen lapsenmielen toivotus on syventynyt miltei filosofiseksi kommentiksi ihmismielen lainalaisuuksista, kokemisen ja näkemisen ehdoista. Jälleen kerran Cocteau paradoksaalisesti osoittaa, että taide on valhetta joka paljastaa totuuden, leikkiä, jossa on tosi kysymyksessä.