TERRORIN JA KAUHUN SYKSY (1978)

Deutschland im Herbst/Terrorns höst
Ohjaaja
Rainer Werner Fassbinder, Volker Schlöndorff, Alexander Kluge, Edgar Reitz ym.
Maa
BRD
Tekstitys
suom. tekstit/svensk text
Ikäraja
K16
Kesto
124 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm

12 saksalaista elokuvantekijää tekivät yhdeksän fiktiivistä dokumenttielokuvaa, jotka hahmottavat Saksan yhteiskuntaa 1970-luvun lopulla. Tuolloin esimerkiksi Punainen Armeijakunta (RAF) kaappasi liikemies Martin Schleyerin. Fassbinderin ohella ohjaajina toimivat mm. Alexander Kluge, Edgar Reitz ja Volker Schlöndorff.

***

Deutschland im Herbst on saanut nimensä ja jotakin innoituksestaan Heinrich Heinen vuonna 1844 kirjoittamasta satiirista ”Deutschland. Ein Wintermärchen”, jossa kirjailija muun muassa hyökkäsi monarkian anakronismia, saksalaista poroporvarillisuutta ja politiikkaa vastaan kuten myös sirpaleisten saksalaisten kansojen taipumusta kunnioittaa keskiaikaa. Elokuvan asteikko on miltei yhtä laaja: tämän vuosisadan kaksi maailmansotaa; 1800-luvun saksalainen taide; poliittinen elokuvanteko; homoseksuaalinen kotityrannia; vahvasti ironinen keskustelu Sofokleen ”Antigonen” tv-versiosta; dokumenttiaineistoa kaupunkiterrorismin ”uhrin” ja ”syyllisen” hautajaisista.

Kiintopisteen ja konkreettisen tutkailun kohteen tarjoaa saksan liittotasavallan poliittinen ilmapiiri syksyllä 1977: se oli teollisuusjohtaja Hans-Martin Schleyerin kidnappauksen ja murhan, Lufthansan konekaappauksen ja terroristien Andreas Baader, Gudrun Ensslin ja Jan Raspe ”ilmoitettujen itsemurhien” aikaa. Elokuva alkaa Schleyerin hautajaisista ja päättyy Baaderin ja kumppanien hautajaisiin. Näiden ”kahden Saksan” väliin latautuu taitavasti kokoonpannun elokuvan jännite. Hallitsevina ovat saksalaisten suuret omantunnon kysymykset, jokseenkin peittelemätön hysteria, joka herkullisella ja järkyttävällä tulee esiin Böllin kirjoittamassa episodissa: television päättäjät pohdiskelevat vakavissaan, voidaanko sarjassa ”Klassikoita nuorille” ajaa Sofokleen näytelmä ”Antigone”, jossa puolustetaan väkivaltaiseen kapinaan nousseen veljen kunniallista hautaamista.

Monia eri teitään elokuva aina päätyy vastatusten yhteiskunnan kanssa jota hiertää ahdistus, paranoia, huono omatunto, mennyt ja nykyinen fasismi. Vahvana ja persoonallisena erottuu jälleen Rainer Werner Fassbinderin panos. Niin kuin Godard aikoinaan ranskalaisten yhteisessä Vietnam-elokuvassa, Fassbinder häikäilemättömän itsekeskeisesti peilaa omia tuntemuksiaan ja ajatuksiaan, omaa hämmennystään ja epätoivoaan, kaihtamatta esittää homoseksuaalisuuttaan tai epämiellyttäviä puoliaan. Taiteilijan sydän vuotaa verta poliittisten tapahtumien edessä ja miltei parasta mitä hän voi tehdä on katsoa itseään rehellisesti, panna itsensä peliin ja alttiiksi tavalla, joka vastaa taisteluun osallistuvien eturivin ihmisten omistautumista asialleen.

– John Pymin (MFB, January 1979) ja Sakari Toiviaisen (1980) mukaan