KELTAINEN NAUHA (1949)

She Wore a Yellow Ribbon/Hon bar ett gult band
Ohjaaja
John Ford
Henkilöt
John Wayne, Joanne Dru, John Agar
Maa
USA
Tekstitys
suom. tekstit/svensk text
Ikäraja
S
Kesto
102 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm
Lisätieto
James Warner Bellahin tarinoista

Eläköitymässä oleva ratsuväen kapteeni (Wayne) saa tehtäväkseen saattaa naisväki turvaan intiaanihyökkäyksen uhatessa tukikohtaa. Monument Valleyn ikonisissa maisemissa filmattu Technicolor-western palkittiin parhaan värikuvauksen Oscarilla. Visuaalisena inspiraationa toimi villin lännen ikuistajan Frederic Remingtonin maalaustaide.

***

Keltaisessa nauhassa Ford luo rakastavan katseen mytologian hunnun värittämään menneisyyteen, joka on syntynyt kansakunnan ja sen runoilijan tajunnassa. Keltainen nauha on nostalginen hyppy takaisin menetettyyn aikaan, jonka viattomuus on kaunis vuosien kultaama illuusio.

Keltainen nauha on ennemmin sinfonia korville ja maalaus silmille kuin kertomus mielelle. Tunnot kaipauksesta ja menetyksestä, nykyisyyttä paremmasta menneisyydestä ja väistyvien miesten arvokkuudesta välitetään elokuvan äänten ja näkyjen välityksellä, …” (J. A. Place, The Western Films of John Ford s. 110). ”Elokuvan voi ottaa yksinkertaisesti villien aavikoiden seikkailuna –, mutta suuri osa seikkailun jännityksestä ja koko sen erityinen magia perustuu sille rakkaudelle ja tiedolle, joka on mennyt kadonneen maailman uudestiluomiseen” (Lindsay Anderson, Sequence n:o 12 1950 s. 6-7). ”Keltaisen nauhan ominaispiirre, joka erottaa sen useimmista lännenelokuvista, on Fordin kuviin sisältyvä vaistonvarainen taju kuvatun aikakauden tyylistä ja tavoista. On aivan kuin kiintynyt ja ihmettelevä näkemistapa toisi kuviin yhä uutta tuoreutta. Elokuva rekisteröi maiseman värejä, muotoja ja tunnelmia, herättää eloon tuttuja kohtauksia ja kuvia. Fordin nerous piilee siinä, että hän on samalla intiimi ja eeppinen, karhea ja inhimillinen.” (Gavin Lambert, Cinema 1950) ”Teemaltaan ja kuvatyyliltään Keltainen nauha on laskevan auringon elokuva. Ford pyysi kuvaajaansa rekonstruoimaan Lännen taiteilijan Frederick Remingtonin ominaissävyn, ja Winton Hoch, jonka kuvaus voitti Oscarin, käytti vinoa auringonvaloa, joka vastaa Remingtonin persoonallisempien töiden vangitsevaa melankoliaa, mielialaa joka heijastuu kiirehtimättömässä ja epädramaattisessa kuvauksessa.” (John Baxter, John Ford s. 76)

Monument Valley henkii ikuisia arvoja: mahtavat vuosituhantiset kallionkielekkeet hipovat taivaita ja ääretön avaruus syleilee helmoissaan harmonisesti etenevää ratsuväkeä. Näemme ihmisen välittömässä yhteydessä luontoon ja kollektiiviin, kokonaisena ja pirstoutumattomana. Sivilisaatio on syntymässä luonnon keskelle rikkomatta sen tasapainoa. Järkkymätöntä luonnonjärjestystä vastaa ratsuväen hierarkkinen, perinteitä kunnioittava järjestys.

Keltainen nauha on rungoltaan sarja sotilaallisia seremonioita ja rituaaleja, jotka on tallennettu dokumentaarisella tarkkuudella. Jo nimisävelessä miehen ja naisen väliset intiimit tunteet sulautuvat yhteisöön, ratsuväkeen. ”Sellaisissa sodanjälkeisissä elokuvissa kuin Apashilinnake ja Keltainen nauha ratsuväki näyttää olevan instituutio, jossa perheen hyveet yhdistyvät henkilökohtaiseen suhteeseen miesten ja heidän johtajiensa (ja ympärillä olevien naisten ja lasten) välillä. Samalla se kytkeytyy ihanteellisesti hallitukseen ja lainaa moraalista energiaansa idän kaupunkien muuten abstraktille maailmalle. Emotionaalisena sitojana on Vihan hedelmien ja irlantilaisfilmien tapaan yleensä kansanlaulu ja yhteisöllinen kansantanssi.” (Leo Braudy, The World in a Frame s. 129)

Armeijan ihannointi ei johda Fordia sodan ihannointiin, vaan paradoksaalista kyllä tekee sodasta entistäkin katkeramman. Sota kokoaa armeijan, mutta myös hajottaa sen kuten se hajottaa ydinperheen. He antoivat kaikkensa kuvaa Yhdysvaltain suurinta tappiota Filippiineillä. Ratsuväen urhoissa rakennusinsinööri turhautuu saadessaan sodassa tehtäväkseen vihollisen rautatien tuhoamisen. Sisällissodan muisto lyö leimansa melkein jokaiseen Fordin ääniwesterniin. Keltaisessa nauhassa on tappion surumielisesti tavoittava kohtaus hävitetyllä postiasemalla. Fordin sotavisioille on ominaista kipeä tuntu inhimillisten voimavarojen tuhlauksesta.

Ford kuvaa ratsuväen ikään kuin a priori herooisena, koska se puolustaa yksilöä suurempia arvoja. Näin sankaruutta ei Keltaisessa nauhassa tarvitse pönkittää intiaanien tappamisella: yhteenotot tapahtuvat jossain liepeillä, kunnes lopulta taistelu ratkeaa kapteeni Brittlesin verettömään manööveriin ennen kuin se on kunnolla alkanutkaan. Idyllin jalous ja puhtaus säilyvät tahriintumattomina.

Fordin visio tarvitsee tällaista viattomuutta. Kun hän Apashilinnakkeessa ja Cheyennessä yrittää puolustaa intiaaneja ja syyttää Washingtonin poliitikkoja ja (suuruuden)hulluja upseereita, myyttiseen kuvioon tunkeutuu todellisuus joka ei enää mahdu siihen ja piirit kumoavat toisensa: teokset kaatuvat omiin arvoristiriitoihinsa. Teesit ohentavat Fordin maailman autenttista, elettyä elämää, olipa kyseessä sitten uskonnollinen allegoria (Ilmiantaja, Elämisen oikeus, Pako yli aavikon) tai rotukysymys (mainittujen lisäksi Musta kersantti). Ford on omalla alueellaan antaessaan myytille reaalista voimaa, inhimillistä substanssia.

Armeijan järjestys olisi kestämätön ilman henkireikänä ja kontrapunktina toimivaa huumoria. Mutta ranttaliksipanokin on Fordilla rituaalista: sääntöjen rikkominen (Victor McLaglenin irlantilaiskersantin juominen ja tappeleminen) tapahtuu säännönmukaisesti elokuvasta toiseen.

Fordin sankari on terve niin kauan kuin saa olla yhteisönsä (perheen, armeijan) elimellinen osa. Suhteen häiriintyessä sankarista tulee vioittunut ulkopuolinen ja tragedian ainekset ovat koossa (Etsijät, Mies joka ampui Liberty Valancen). Ford voisi Keltaisen nauhan lopussa jättää yksinäisen kapteeni Brittlesin ratsastamaan auringonlaskuun, mutta hän ei anna isänmaan unohtaa poikaansa, vaan kutsuttaa tämän takaisin kotiin.

”Ford vaistosi Waynen persoonassa heikon, haavoittuvan ytimen” (Baxter s. 21). Waynesta tuli merkittävä näyttelijä Hawksin Punaisessa virrassa (1947). Hellimmässä osasuorituksessaan Keltaisen nauhan kapteeni Brittlesinä hän loihti henkiin vanhan ratsuväkisotilaan ihannekuvan niin elävänä, että se äimisti itsensä kenraali MacArthurin.

– Markku Varjola