VODKAA, KOMISARIO PALMU (1969)

Vodka, kommissarie Palmu
Ohjaaja
Matti Kassila
Henkilöt
Joel Rinne, Leo Jokela, Matti Ranin
Maa
Suomi
Tekstitys
ei tekstitystä
Ikäraja
K12
Kesto
98 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm

Muutaman vuoden kuluttua Kassila hyödynsi suosikkihahmoja ilman Waltarin panosta. Komediallisessa rikoselokuvassa vasemmistolainen televisiotoimittaja Reino Torpo (Turo Unho) murhataan hänen paljastettuaan Suomen ja Neuvostoliiton väliset salaiset sopimusneuvottelut. Sarjan viimeinen osa oli ainoa värillinen Komisario Palmu -elokuva.

***

Vuosien 1960–62 kolmen hyvin menestyneen Palmu-elokuvan jälkeen Fennada-filmissä kaavailtiin sarjalle välittömästi jatkoa, mutta paristakin syystä hanke hautautui moneksi vuodeksi: ammattinäyttelijöiden elokuvaesiintymistä koskeva lakko käynnistyi vuoden 1963 alussa eikä Mika Waltarilta saatu käsikirjoitus “Lepäisit jo rauhassa, komisario Palmu” täyttänyt tuottajan odotuksia. Kun Palmu-aiheeseen vuosikymmenen lopulla palattiin, lähdettiin kokonaan uudelta pohjalta: Waltarin käsikirjoitus jätettiin syrjään ja kirjailijan luvalla ohjaaja Kassila ja Georg Korkman saivat käyttää Palmua oman alkuperäiskäsikirjoituksensa puitteissa.

Näin syntynyt Vodkaa, komisario Palmu toi Waltarin poliisihahmot ajan tasalle ja rakentui muutenkin ajankohtaisten ilmiöiden varaan. Eläkkeelle vetäytynyt Palmu saa selvitettäväkseen tv-toimittajan murhan; hänen entisistä apulaisistaan Kokki on siirtynyt ravintoloitsijaksi ja Virta ylennyt sisäministeriön hallitussihteeriksi. Juonen taustana on kansainvälisen politiikan ja Yleisradion julkkisten ja juonittelujen kuumeinen ilmapiiri, jossa äreän huuhkajan oloinen Palmu tuntee ilmeistä epäviihtymystä. Kekkosen ajan virallinen ulkopoliittinen linja on tarinassa kunniassaan, ei niinkään rähmällään.

Kassilan neljäs Palmu-elokuva on selvästi suuntautunut teknisen luistavuuden hiomiseen. Kirjallinen pohja ei edellisten Palmujen tavoin pyri jännityksen ja tunnelman luomiseen, vaan käsikirjoittajien huomio on enemmän kiinnittynyt parodian tai pikemminkin satiirisen farssin luomiseen. Keskushenkilöitä lukuunottamatta elokuvan hahmot on paljolti kirjoitettu elävien esikuvien karikatyyreiksi, osin liiankin kärjistetyiksi ja yliampuviksi. Kassilan mieltymys parodiointiin on tuottanut Palmu-sarjan heikoimman lenkin, jossa yksittäiset vitsit ja kohtaukset loistavat ilmapiirin tiivistämisen ja juoniaineksen kehittämisien kustannuksella. Viime vuosien masentavan komediatuotannon valossa Kassila toisaalta pääsee verrattomasti hauskempaan tulokseen kuin esimerkiksi Spede pingottuneissa töissään. Kassilan komedia ei olekaan mitattavissa yleisön naurunpurskahduksista, vaan koko elokuvan miellyttävästä ja kevyestä iloitteluilmeestä. Joitakin ilmeisiä parodiointikömmähdyksiä lukuunottamatta elokuva on viime vuosien tasapainoisinta komediaamme: väkinäisten vitsien sijasta komediaote piilee miellyttävänä sivuilmeenä kokonaisuuden sisällä.

– Kari Uusitalon (1986), Markku Tuulen (1969) ja muiden lähteiden mukaan