PUNATUKKA (1969)

Ohjaaja
Maunu Kurkvaara
Henkilöt
Tarja Markus, Veikko Honkanen, Sinikka Hannula, Ismo Kallio, Arja Saijonmaa
Maa
Suomi
Tekstitys
ei tekstitystä
Ikäraja
S
Kesto
80
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm
Lisätieto
musiikki Otto Donner

Huom! Elokuva vaihtunut. Pohjan tähteet -elokuvan paikalla esitetään Punatukka (1969). Kotimaisen uuden aallon pioneerin, Maunu Kurkvaaran, Punatukka (1969) oli ohjaajan viides värielokuva. Nimiroolin tulkitsi hänen tähtilöytönsä Tarja Markus. Pääteemana oli urbaani vieraantuneisuus; perinteinen luontosuhdekin oli löydettävä uudelleen.

***

Punatukka oli Maunu Kurkvaaran viides värielokuva. Päähenkilö Tarja Markus oli ollut nimiosassa jo edellisessä elokuvassa Miljoonaliiga (1968). Mutta nyt ohjaajan tavoitteet olivat muualla. Edellisen elokuvan seikkailugenre vaihtui arkirealismin kuvakseksi ja ihmisten sisäisten tuntojen tarkkailuksi ja kommentaatioksi.

Punatukan päähenkilö Tutu on pakkaustyötä kokoonpanotehtaassa tekevä ”punatukka”, helsinkiläistyttö, jonka elämä kulkee perinteisiä latuja: työtä liukuhihnaperiaatteella varhaisaamusta iltaan, tauoilla keskustelua työ- ja ikätoverien kanssa poikaystävistä, viikonloppumenoista ja elämän mutkista. Tutu on tavannut mukavan pojan, Jarkon, mutta tämän ollessa työn vuoksi estynyt, hän on valmis työtoveriensa järjestämälle viikonloppureissulle. Siellä maaseutu avautuu kauniina järvenrantana, mutta menot ovat suomalaiskansallisen käsikirjoituksen mukaisia: viinaa, saunaa, riitelyä ja tappelua. Elämä näyttäisi kulkevan omaa, vakiintunutta polkuaan.

Mutta Tutun elämänasenne ja jo muutoinkin orastanut muutoksen tarve saa vauhtia, kun hänen kämppäkaverinsa varoittamatta tekee itsemurhan syistä, joita emme saa tietää, kuten ei kukaan muukaan. Kämppis on vieraantunut, omissa oloissaan tavalla, joka olisi tehnyt Tutun hulluksi tai jopa ”olisi saanut menemään hirteen”, kuten hän tälle viattomasti laukoo ihmetellessään toisen halua olla yksin. Sanat eivät pure, mutta jäävät kaikumaan.

Tällaiset teemat eivät olleet harvinaisia nuorisolle suunnatuille / nuorista kertoville suomalaiselle elokuville. Harvinaista eivät 1960-luvulla olleet myöskään ”vieraantumiseen” kantaa ottavat elokuvat, vaikka ”cinema of loneliness” onkin esimerkiksi amerikkalaisessa elokuvassa sijoitettu myöhempään vaiheeseen, 1970- ja 1980-luvulle. Vieraantuminen oli Euroopassa ja Suomessakin paljon käytetty ja hyvin tunnettu muotikäsite jo 1960-luvun lopulla.

Punatukka käsittelee vieraantumista sekä sosiologisena että psykologisena ilmiönä. Sosiologisesti ymmärrettävästä vieraantumisilmiöstä meille muistuttavat sekä liukuhihnatyön kuvaus että kiireinen ja ahdistava kaupunki, molemmat perinteisiä vieraantumisen syntysijoja. ”Sitä kun päivästä toiseen tekee samaa liikettä alkaa vähitellen kysyä: miksi?” Tutu sanoo. Psykologisesta vieraantumisesta puhuttaessa katse kiintyy punatukkaisen protagonistin ihmissuhdeongelmiin, hänen irrallisuuden ja yksinäisyyden tunteisiinsa ja myös olemisensa tapaan.

Kuten Maunu Kurkvaaran elokuvat yleensä Punatukka lähtee liikkeelle urbaanista ympäristöstä, kaupungista, mikä valkokankaalla ja eritoten Kurkvaaralla tarkoitti useimmiten Helsinkiä. Elokuvatutkijat ovat havainneet suomalaista elokuvaa tutkittuaan että jopa kaikkein urbaaneimmissa 1960-luvun elokuvissa pistäydytään säännönmukaisesti ”ei-vieraantuneisuutta” ja aitojen tunteiden kokemista symboloivan luonnon helmassa. Tällöin kaupungin tehtäväksi jää edustaa tavallisimmin urbanisoitumisen tuomaa vieraantumista. Sen vastinparina luonto taas välittyy matkana yksilöön itseensä, ambivalentisti ymmärrettävään pakoon, uudistumiseen ja myös rakkauden tunteiden löytämiseen ja vaalimiseen.

Kurkvaaran punatukka löytää kuitenkin kaksi luontoa. Se suomalaiskansallinen luonto, joka tiivistyy punaiseen mökkiin, rantasaunaan ja uintireissuun järvessä saa Kurkvaaran kuvauksessa tuomion. Henkilökohtaisen rauhan ja rentoutumisen / vapautumisen sijaan – elokuva viittaa aika ajoin seksuaaliseen vapautumiseen – löydämme kansallisen kuvaston irvikuvan, jota luonnehtivat alkoholi, tirkistely ja riitely. Se ei ole Kurkvaaran luontoa eikä varmaan myöskään ”suomalaisuutta”.

Kurkvaaran elokuvien maailmassa luonto positiivisessa mielessä tarkoitti useimmiten merta ja saariluontoa, matka, lähtö ja pakeneminenkin laiva- tai venematkaa. Niinpä Kurkvaaran elokuvia katsoneita ei yllätä, että Punatukan päähenkilön ahdistus helpottuu hetkeksi saaristolaismaisemassa. Senkään luonto ei ole välttämättä ikuinen, sillä sitä uhkaa moderni maailma öljytankkereineen, mikä saa merellistä luontoa rakastavat villiintymään. Uhan alla päähenkilöt ovat valmiita ainakin sanoissa räjäyttämään eduskuntatalon. Luonto on primaari, yhteiskunta sekundaari. Mutta saarten luonto voittaa uhat: Tutu löytää rentouden ja rakkauden – löytääkö hän vapauden on vain aistittavissa. Rentous löytyy pienistä asioista, kun hän ymmärtää matkatoverinsa uimaan menon jännitteettömyyden: ”Se lähti vain.” Ja kun hän itse jäi samalla paikoilleen, hän ymmärtää, että se, paikalleen jäämisen, jämähtäminen, on hänen suurin pelkonsa. Mutta pelot voi poistaa rakkauden kielellä ja siksi Tutukin voi elokuvan positiivisessa lopussa sanoa valitulle miehelleen: ”Purista niin, että tuntuu.”

– Jari Sedergren 19.7.2006