PYHÄ PERHE (1976)

Familjen
Ohjaaja
Anssi Mänttäri
Henkilöt
Lasse Pöysti, Birgitta Ulfsson, Rita Polster
Maa
Suomi
Ikäraja
K12
Kesto
101 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm
Lisätieto
Claes Anderssonin näytelmästä • vieraana Anssi Mänttäri

Lasse Pöystin ja valitettavasti myös Claes Anderssonin muistonäytöksenä Kino Regina esittää Anssi Mänttärin käsikirjoittaman ja ohjaaman draamaelokuva Pyhä perhe (1976), joka perustuu Claes Anderssonin näytelmään. Lasse Pöystin äärimmäisen taitavasti näyttelemän perheen isän alkoholismi on raskasta koko perheelle. Vaimo masentuu ja lapset oireilevat eri tavoin. Pystyykö Paavo lopettamaan juomisen perheensä vuoksi? Vai onko niin, että itse asiassa koko perhe tarvitsee alkoholisti-isää yhdistäväksi tekijäksi? Anssi Mänttäri on vieraana näytöksessä.

***

Perhe on yhteiskunnan perusyksikkö, muutamien ihmisten pienyhteisö, sosiaalipoliittinen käsite – ja myös sopimuksenvarainen tila. Se on henkilösuhteiden tiivistymä, toiminnan ja elämisen solu – ja sellaisena usein ristiriitainen ja repaleinen.

Claes Andersson, kirjailija ja psykiatri, on näytelmässään Perhe käsitellyt tilannetta, joka ei ole kovin harvinainen: isä ryyppää, lapset ovat kaikkoamassa omille teilleen, äiti yrittää pitää rakennelman pystyssä. Ihmissuhteet ovat löystyneet, hermot tahtovat pettää vähän jokaiselta, ja vaikeudet heijastuvat myös työpaikalle. Näytelmänsä pääosan Andersson kirjoitti Lasse Pöystille, joka on myös sen pohjalta tehdyn elokuvan keskeisessä osassa: hän juo, kahlitsee ja särkee.

Anssi Mänttärin elokuva seuraa teemoiltaan ja rakenteeltaan varsin uskollisesti alkuperäisnäytelmää. Muutoksia on itse asiassa tapahtunut hämmästyttävän vähän: joitakin kohtauksia on tietenkin siirretty kotiympäristöstä pois, samoin on Jokerin esittämät siirtymätekstit korvattu väliotsikoilla, mutta esimerkiksi henkilömäärää ei ole lisätty lainkaan. Elokuva on ilmaisultaan ja liikkumatilaltaan tietoisesti rajattu: se ei juuri pyri ulos näytelmän rajoista, ja paljolti se todella on näyttelijäilmaisulle ja vuoropuhelulle rakentuva elokuva. Tällaisista yrityksistä on joskus tapana puhua halventavasti ”filmattuna teatterina”, ikään kuin elokuvan vielä nykyäänkin pitäisi alituisesti todistaa ”puhtautensa” ja omaleimaisuutensa suhteessa muihin taiteisiin. Harvemmin muistetaan se tosiasia, että hedelmällisimmät näkemykset versovat usein juuri eri taiteenlajien yhteentörmäyksistä ja vuorovaikutuksista.

 Pyhän perheen tapauksessa valittua linjaa sopii pitää onnistuneena: kyseessä on draama ihmissuhteista ja sellaisista mielenliikkeistä, jotka tarttuvat kameraan suoraan näyttelijöistä ja vuoropuhelusta, ilman ulkokohtaisen tai ylikorostetun ”filmillisiä” temppuja. Ja tokihan teksti ja näyttelijät ovat elokuva-aineksia siinä missä muutkin. Kukaan Pyhän perheen näyttelijöistä ei petä, mutta erityisen vastuun ja haasteen saa kantaa Lasse Pöysti, jonka suorituksesta voi puhua suurena saavutuksena. Pöystille on suotu muutamia pitkän pitkiä lähikuvia, jotka tuotoltaan lienevät fantastisimpia mitä suomalaisessa elokuvassa on nähty: silminnähtävän fyysisen muutoksen kautta ne paljastavat mitä Paavon mielessä liikkuu. Pöysti kestää nämä ankarat lähikuvakokeet horjahtamatta ja yleensä hahmottaa henkilönsä kuvan keskitetysti, elävästi, asian ja tilanteen yleistä ankeutta englanninkielen harrastustensa komiikalla keventäen.

 Itse draama tuo tiiviissä ja havainnollisessa muodossa esiin ”pyhän perheen”, yhteiskunnan perussolun, tasapainoa järkyttävistä poikkeamista. Perheen elämää varjostaa aluksi isän alkoholismi. Hänen parannuttuaan järkkyy taas muiden tasapaino: äiti joutuu hoitoon ja lastenkin elämä paljastuu yllättävän juurettomaksi. Isän alkoholismi on sittenkin kiinteyttänyt ja yhdistänyt perhettä. Näin elokuva jää kysymään: mikä perhe, mikä yhteiskunta se sellainen on, jossa tarvitaan muiden sairautta, muiden alistamista toisten tasapainoiseen elämään.

 – Erkko Lehtolan (1976), Sakari Toiviaisen (1976) ja Heikki Eteläpään mukaan