MAN WHO WOULD BE KING – SEIKKAILUJEN SANKARIT (1975)

The Man Who Would Be King/Man Who Would Be King – Äventyrets män
Ohjaaja
John Huston
Henkilöt
Sean Connery, Michael Caine, Christopher Plummer
Maa
USA
Tekstitys
suom. tekstit/svensk text
Ikäraja
K16
Kesto
129 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm
Lisätieto
Rudyard Kiplingin novellista

Rudyard Kiplingin tarinan sovitus kertoo kahdesta kunnianhimoisesta brittisotilaasta, jotka Intian-komennuksen jälkeen kokevat ansaitsevansa hallitakseen kokonaisen kansakunnan. John Hustonin maskuliinisille alfauroksille tyypilliseen tapaan miehet lähtevät kohti Kafiristania ja julistavat itsensä maan hallitsijoiksi.

***

“Ilman muuta se on röyhkein juttu, mitä kaunokirjallisuus tuntee, ja kuitenkin se lukijasta vaikuttaa yhtä todelliselta kuin Robinson Crusoe.“ Tätä J.M. Barrien luonnehdintaa Rudyard Kiplingin novellista John Huston tuskin olisi vastustanut. Hänen elokuvasovituksensa on sekin emävale, kerskatarina isointa kokoa: 1880-luvun intialaisiin ja afganistanilaisiin maisemiin istutettuna se tuntuu ihan oikealta – siitäkin huolimatta että se filmattiin Marokossa ja Ranskan Alpeilla.

Huston luki Kiplingin novellin 12-13-vuotiaana. Filmaussuunnitelma alkoi ensi kerran itää 1950-luvun keskivaiheilla, jolloin pääosiin kaavailtiin Clark Gablea ja Humprey Bogartia. 1960-luvun alkupuoliskolla ehdokkaiksi nousivat Richard Burton ja Peter O’Toole. Rahoittajien lopulta löydettyä Paul Newman ja Robert Redford ehtivät olla jonkin aikaa ehdolla, kunnes tajuttiin että rooleihin vaadittiin britit todella.

Kiplingin hurja tarina säilyttää elokuvassakin olennaiset piirteensä. Novellin karuja puitteita on vain älykkäästi lihallistettu, harkituilla yksityiskohdilla mehustettu, vertauskuvallisilla arvoilla tihennetty. Kertomuksen kulkua dramatisoitiin jäntevästi, siihen rakennettiin nousevan jännityksen kaari: Daniel Dravot ja Peachy Carnehan vaeltavat Intian tasangoilta kohti Kafiristanin lumivuoria, kelmeistä kuninkuuteen. Matka ylenee maanpäällisen Jumalan valtaistuimelle asti, ja putous on päätä huimaava.

Dravot ja Carnehan ovat entisiä tykistön kersantteja, Khyber-solan urhoja, jotka rauhan päivinä ovat taantuneet petkuttajiksi, kiristäjiksi ja varkaiksi. Intia on heille liian pieni alue, luoksepääsemätön Kafiristan kutsuu näitä britti-imperiumin kelpo kasvatteja. Jumalan selän takana, pimeimpien “pakanoiden“ parissa he vasta voivat näyttää taitonsa, kerätä kultaa ja sivistää villejä siinä lomassa.

Kiplingin “napoleonilaiselle“ mielikuvitukselle kuuliaisena Huston piirtää kuningastarulle perspektiiviä Aleksanteri Suuren aikoihin asti. Kiplingille läheisen vapaamuurariusaiheen välityksellä kertomus saatiin heijastamaan itämaista mystiikkaa ja mykistävää loistoa. Salaisten veljien rituaalinen järjestö on omiaan paitsi legendojen välikappaleeksi myös miesten kuolemaan-asti-uskollisten ystävyyden kehykseksi. Farssin rajoja sivuava komiikka estää mahtipontisuuden: Kipling ja Huston ovat tässäkin mielessä sukulaistaiteilijoita.

Nauru on Hustonin miesten kypsin reaktio, kun valtaisat ponnistukset hetkessä raukeavatkin tyhjiin. Seikkailujen sankareissa Dravotia ja Carnehania uhkaa jäätyminen Hindu Kushin huipuilla, askeleen päässä “luvatusta maasta“. Elämänsä kulkua ja tovereittensa toilauksia muistellen miehet puhkeavat uhmakkaaseen äänekkääseen riemuun. Vuoret vastaavat lumivyöryllä: rotko peittyy, ja kumppanit pääsevät jatkamaan matkaa. Nauru pidentää ikää.

“Emme ole jumalia, olemme englantilaisia, se on seuraavaksi parasta“, Carnehan vastaa mainion gurkhan, tulkki Billy Fishin välityksellä ensimmäisenä vastaanosuneelle kafiristanilaiselle heimopäällikölle, “Ootah Julmalle“.

“Mies, joka tahtoi kuninkaaksi“ on seikkailukertomuksen asuun puettu vertauskuvallinen esitys, varoitus ja profetia siitä mitä briteille tapahtuu Intiassa ja muualla, jos he menettävät moraalisen arvovaltansa: alkuasukkaat kapinoivat, silta eurooppalaiseen sivistykseen katkaistaan, väärät jumalat kukistetaan, naulitaan ristille… Hustonin elokuvassa kiplingiläiset seikkailut lisäksi havaitaan kaiken aikaa teräväm, Conradin Pimeyden sydämestä muistuttavan ironian lävitse.

Dravot ja Carnehan ovat sympaattisia toiminnan veijareita, mutta heidän tekonsa näkyvät paljaina: alkuasukkaitten kasvattaminen humaanisuuteen, maailman pimeimpien kolkkien valaisu merkitseekin pelkästään taatun brittiläisen sotilaskoulutuksen syöttöä, kouluttajien silkkaa vallan- ja kullanhimoa. Hetkeäkään kumppanit eivät epäile rodullista tai kansallista ylemmyyttään. Kuningatar Viktorian valta on jumalallista tai ainakin miltei.

Sota- ja valloitustilanteet piirtyvät Kiplingin novellissa kovin niukasti, ääriviivoina. Huston kehittelee pistäviä dramaattisia kohtauksia. Ryhtyessään äkseeraamaan alkuasukkaita Dravot puhuu suorasukaista kieltä, jota Kiplingiltä on turha etsiä:

“Me opetamme teille mitä on olla sotilas. Maailman jaloin ammatti. Kun olemme selvittäneet teidät, voitte seistä suorina ja teurastaa vihollisianne kuin sivistyneet ihmiset! Mutta ensin teidän on opittava marssimaan tahdissa. Ja käsittelemään aseita tarvitsematta edes ajatella. Hyvät sotilaat eivät ajattele, he vain tottelevat! Luuletteko että mies antaisi henkensä Kuningattaren ja isänmaan puolesta jos harkitsisi. Ei helvetissä, ei takuulla! (Not bloody likely!) Hän ei menisin lähellekään taistelutannerta! Katsekin hölmöihin naamoihinne kertoo, että teistä tulee valiosotilaita.“

Seikkailujen sankarit on riidattomasti merkittävin Kipling-filmatisointi läpi vuosien. En unohda George Stevensin intoutunutta Gunga diniä (1939) enkä sen serkkuja, Kiplingin hengessä valmistuneita railakkaita opuksia: Bengalin sankareita, Erämaalinnakkeen sankareita (Beau geste), Neljä sulkaa

Nuo britti-imperialismin sumeilemattomat ylistykset, niin vanhoillisia ja taantumuksellisia arvoja kuin varmasti vaalivatkin, sentään auttoivat osaltaan, se on muistettava, fasisminvastaisessa propagandataistelussa – kunnes Pearl Harborin pommitus pani pisteen koko Kipling-sarjalle.

Seikkailujen sankareista ei puutu näyttöä Kiplingiä kiehtoneista Idän uskonnoista, mutta Huston ymmärtääkseni korostaa kirjailijaa selvemmin kristillistä symboliikkaa. Dravotista tehdään Jumala, Aleksanteri Suuren poika, Sikander II. Hän saa kultaisen kruunun, ihan niin kuin siinä vanhassa virressä, jota hän pitkin matkaa ja lopun lähestyessä lauleskelee, sanotaankin: “The Son of God goes forth to war/A kingly crown to gain;/His blood-red banner streams afar;/Who follows in his train?“ Leena Krohn suomensi näin: “Käy sotaan poika Jumalan/kuninkaan kruunun tähden./Lippua veren punaamaa/ken seuraamaan nyt lähtee?”

Sikander II:na Dravot jakaa oikeutta Salomon tavoin, leikkimieltäkään unohtamatta. Hän alkaa piankin huomata tapahtumissa suuren suunnitelman merkkejä: Hänen Jumalaksi tulossaan ei voi olla kysymys hyvästä onnesta vaan kohtalosta. Jumaluus pimahtaa miehen päähän, ja suuruudenhulluudesta seuraa väistämätön rangaistus, ihan kuten Moby dickin kapteeni Ahabille. Dravotin pää on suosion mentyä yhtä höllässä kuin kanta-asukkaillakin kovan paikan tultua.

Carnehan jää henkiin tuomaan tarinan todisteineen veli Kiplingille, runoilevalle The Northern Starin kirjeenvaihtajalle. Cockney-murteellaan Peachy Carnehan, kuninkuuden havittelijoista älykkäämpi ja alun perin tervejärkisempi, kertoo kolmen vuoden takaisista uskomattomista tapahtumista, jotka ovat tehneet tyylikkäästä valkoisesta sahibista tumman ja rääsyisen ”alkuasukkaan”. He has gone native, kuten Kevin Costner elokuvassaan Tanssii susien kanssa. Pimeyden sydämessä Kongon yläjuoksulla norsunluuta kahmineen, viidakossa seonneen Mr. Kurtzin tavoin Carnehan on elänyt kauhun kynsissä. Horror, Horror!

Kun kullat ja rubiinit lopulta vierivät alas mäkeä ja kumppanusten tuho on edessä, olemme hustonilaisen hetken tuntumassa, illuusioiden romutuksen todistajina, Maltan haukan, Sierra Madren aarteen, Asfalttiviidakon, Sopeutumattomien, Fat Cityn ja Wise Bloodin ratkaisujen lähellä. Voittajasankaritkaan eivät Hustonin elokuvissa saa mitään kouriintuntuvaa vaivojensa palkaksi, vain kokemuksensa ja muistonsa.

Loppuun ohjaajan oma sana: ”The man who would be king had everything a good story should have: excitement, color, spectacle, humor, high drama, tragedy, good conversation. There is truth, honesty and irony. The story echoes some dream that is in all our hearts, even as we grow older. That continual longing for the great adventure.”

– Matti Salo (1976, 1991)