TUULEN VIEMÄÄ (1939)

Gone with the Wind/Borta med vinden
Ohjaaja
Victor Fleming
Henkilöt
Vivien Leigh, Clark Gable, Leslie Howard, Olivia de Havilland
Maa
USA
Tekstitys
suom. tekstit (E)
Ikäraja
K16
Kesto
238 min • väliaika 15 min
Teemat
Kopiotieto
4K DCP
Lisätieto
Margaret Mitchellin romaanista

Kaikkien aikojen elokuvaklassikko on yksi aikansa kalleimmista ja menestyneimmistä, kymmenellä Oscarilla palkittu teos. Romanttisen spektaakkelin alle jää vanhan Etelän keskeiset ongelmat, ja parhaimmillaan elokuva onkin vahvan naisen (Leigh) tarinana. Uutta maailmaa edustaa Rhett (Gable), jonka ikimuistoinen sitaatti ”Frankly, my dear, I don’t give a damn” on jäänyt elämään. Digitaalinen 4K-restaurointi kunnioittaa alkuperäistä värimaailmaa ja näyttää valkokankaalla huikealta.

***

Tuulen viemää kuuluu aikansa kalleimpiin elokuviin ja suurimpiin yleisömenestyksiin. Kymmenen Oscar-palkinnon kuorruttamaa elokuvaa tehtiin pitkään ja suurella kohulla. Tuottaja David O. Selznick osti Margaret Mitchellin kirjan filmausoikeudet jo vuonna 1936, mutta kuvaamaan päästiin vasta vuonna 1939.

Kuvauksien alkamista hidasti mm. se, että Selznickin oli päästävä MGM:n kanssa sopuratkaisuun yhtiön palkkalistoilla olevan Clark Gablen lainaamiseksi elokuvan miespääosaan. Gablea ei voinut korvata kukaan muu, sen olivat osoittaneet elokuvan tuottajien saamat tuhannet ihailijakirjeet, joissa toivottiin Gablea Rhett Butlerin osaan. Toisekseen oli löydettävä sopiva näyttelijätär esittämään Scarlett O’Haran tärkeä osa. Esittäjän löytämiseksi järjestettiin näyttävät kaksi vuotta kestäneet etsinnät, jotka olivat osaltaan myös elokuvan ennakkomarkkinointia.

Scarlettin rooliin haastateltiin 1 400 ehdokasta, joista 90 pääsi koekuvauksiin. Ehdolla Scarlettiksi olivat mm. Katharine Hepburn ja Paulette Goddard. Roolin sai suhteellisen tuntematon englantilaisnäyttelijä Vivien Leigh. Osa yleisöstä murisi ulkomaalaisen näyttelijän palkkaamisesta, mutta etelävaltiolaisten mielestä britti oli parempi kuin jenkki. Elokuvan ohjaajaksi palkattiin George Cukor, joka sai kuitenkin lähtöpassit käsikirjoituksen sekavuudesta johtuneiden henkilöristiriitojen seurauksena jo kolmen viikon kuluttua. Cukoria seurasi Victor Fleming, joka hänkin ehti jättää työnsä filmausten aikana. Fleming vei kuitenkin elokuvan ohjauksen loppuun yhdessä Sam Woodin kanssa.

Maailmansodan aattona syntynyt Tuulen viemää edusti pörssiromahduksen ja lamakauden jälkeisen Amerikan tarrautumista menetettyyn vanhaan hyvään aikaan. Toisaalta se henki kiivasta yritystä rakentaa uudelleen kadotettu hyvinvointi. Lamakauden jälkeinen Amerikka oli uusien ratkaisujen tarpeessa siinä kuin sisällissodan jälkeinen Eteläkin.

Tuulen viemää on romanttinen spektaakkeli, jossa Etelän plantaasielämä on maanpäällinen paratiisi, vaikka uuden ajan airuena esiintyvä Rhett Butler antaakin ymmärtää, että kyseessä on hiipuva elämäntapa. Tuulen viemää on jossain mielessä viimeisiä eedenisen etelä-mytologian ylläpitäjiä. Esimerkiksi toisen maailmansodan jälkeisessä kirjallisuudessa vanha Etelä on jo muuttunut William Faulknerin ja Tennessee Williamsin työtä dekadentin maailman perikuvaksi.

Tuulen viemää on vahvan naisen tarina. Se kuvaa Scarlettin elämää 16-vuotiaasta keimailijattaresta kypsäksi monia saavutuksia jos myöskin menetyksiä kokeneeksi naiseksi. Scarlettin kaksi intohimoa ovat rakkaus ja maa. Rakkaus ei kuitenkaan ole yhtä luotettavaa kuin maa, eivätkä halut osu aina yksiin: kun Rhett Butler haluaa tulisen Scarlettin, tämä haluaa hiljaisen ja hillityn Ashleyn, joka taas haluaa itsensä kaltaisen Melanien. Onni rakkaudessa saakin Scarlettin elämässä usein väistyä taloudellisten ratkaisujen tieltä. Scarlett on ehkä häikäilemätön oman edun tavoittelija, mutta samalla myös uuden ajan selviytyjä.

Kiehtovuuden kääntöpuolena ovat rasistiset painotukset. Amerikkalaisessa elokuvaperinteessä historialliset ja yhteiskunnalliset tapahtumat ja mullistukset kerrotaan usein yksilön näkökulmasta. Näin myös Tuulen viemää -elokuvassa, joka on kerrottu Etelän ihmisten kautta. Esimerkiksi orjuudesta elokuva antaa kuvan, että se oli loppujen lopuksi hyvää aikaa mustille. Vapautta maistaneet uskolliset palvelijat palaavat sodan tyynnyttyä valkoisten herrojensa luokse, koska pitävät sitä jenkkielämää parempana. Mustien lojaalius ja palvonta isäntiään kohtaan eivät kuitenkaan ole todellisuuden toisintoa niinkään kuin fiktion luomaa myyttiä.

Mustista kirjallisuudessa ja elokuvissa rakennettuun mytologiaan kuuluvat myös stereotyyppiset hahmot kuten Hattie McDanielin esittämä lihava ja huolehtiva Mammy sekä kimittävä ja typerä Prissy-tyttö. Nämä hahmot lukuisten muiden mustista toistuvien karikatyyrien (koominen viihdyttäjä, raakalainen, nousukas, eksoottinen alkuasukas jne.) ohella ovat muokanneet vuosikymmeniä valkoisen yleisön mielikuvia mustista ihmisistä.

Elokuvassa on raivokasta inhoa jenkkien voiton myötä vapautuneisiin ja rikastuneisiin mustiin. Ehkä vain valkoisen roskaväen vaurastuminen saa samantapaisen ylenkatseisen ja vihamielisen käsittelyn elokuvassa.

Pois ovat kuitenkin jääneet Margaret Mitchellin Ku Klux Klan -ylistykset, ja tarinasta on siistitty muutamia kohtauksia. Muun muassa Scarlettin päällekarkaaja oli alunperin musta griffithläiseen tyyliin, mutta mies vaihdettiin valkoiseksi lopulliseen versioon. Kiitos loppusilauksesta ei kuitenkaan mene ohjaaja Victor Flemingille sen enempää kuin tuottaja David O. Selznickillekään. Kansakunnan synnyn aikoinaan aiheuttama kohu ja esityskiellot olivat tuottajan muistissa, eikä kassatuloja kannattanut vaarantaa liiaksi. Rasististen piirteiden vähentämisen puolesta taisteli kuitenkin ennen kaikkea vuonna 1909 perustettu NAACP (National Association for the Advancement of Colored People), joka vaati muun muassa Ku Klux Klania hymisteleviä jaksoja pois. Rippeet klaanista jäivät kuitenkin elämään elokuvaan Scarlettin päälle karkausta kostamaan lähtevien miesten joukkiossa.

– Hanna Kangasniemi 1996. Tekijätietoa päivitti AA 13.2.2001, 2014 esitysformaatti DCP4K -päivitys PN