SOTA JA RAUHA (1955)

War and Peace/Krig och fred/Guerra e pace
Ohjaaja
King Vidor
Henkilöt
Audrey Hepburn, Henry Fonda, Mel Ferrer, Vittorio Gassman, Herbert Lom, Oscar Homolka, Anita Ekberg
Maa
Italia/USA
Tekstitys
suom. tekstit/svensk text
Ikäraja
K12
Kesto
207 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm
Lisätieto
Leo Tolstoin romaanista • original in English • väliaika 10 min

Sota ja rauha oli 1950-luvun suuria historiallisia elokuvia. Tolstoin Napoleonin valtausretken aikaiselle Venäjälle sijoittuva romaanijärkäle muuntui elokuvaksi Jugoslaviassa ja Cinecittàn studioilla Italiassa. King Vidorin ohjaus oli Hepburnin ensimmäinen värielokuva, ja siinä hänellä on Natashan vaativa päärooli.

***

Ks. myös Sergei Bondartšukin filmatisointi samasta aiheesta.

***

On epäilemättä ironista, että Luoteisväylän ja Lupausten maan ohjaaja löysi uudelleen niin paljon mieliteemojaan venäläisen, pasifismia julistavan ja yksityisomistuksen kiistävän anarkistin romaanista. Mutta Tolstoin ajattelu tosiaan liittyy moniin Vidorilaisiin teemoihin: individualismi, transsendenssi, kuuluminen perheeseen ja kansakuntaan, pastoraalinen tasavertaisuus vs. korruptoitunut järjestelmä, orgaanisen maalaisyhteisön ylistys ja moraalista kamppailua käyvä kansakunta. Kuten Vidor totesi: ”Kummallinen seikka Pierren hahmossa oli se, että hän oli sama henkilö, jota olen yrittänyt laitta valkokankaalle useissa elokuvissani. […] Mieliteemani on totuuden etsintä. Se on myös Tolstoin kirjan olemus. Sen löytämiseksi Pierre kamppailee. Hän mene tarkkailemaan taistelua saadakseen selville, mitä ihmisen sydämessä oikein on.” Vidorin teema ei ole niinkään Pierren ulkoiset seikkailut kuin se sisäinen matka joka tuo hänet takaisin sinne, mistä hän oikeastaan olisi voinut aloittaa, jos olisi ollut viisaampi mies. Ja kysymystä moraalisen totuuden etsinnästä on syytä korostaa, sillä Tolstoin moraali perustuu siihen, mitä hän piti joka ihmisen perustavaa laatua olevana viisautena. Moraaliset kysymykset ovat vaarassa peittyä käsikirjoituksen tietyn pinnallisuuden alle, sillä siinä ei juuri pyritäkään estämään tavanomaisia dramaattisia vastakohtia kuten menestys/tappio tai turvallisuus/vaara hallitsemasta katsojan mieltä. Pierren pitkä pyhiinvaellus, johon sekoittuu anarkismia ja pasifismia, negatiivisuutta ja vastuuntuntoa, päättämättömyyttä ja lujuutta, on mitä kompleksisin henkinen reitti – liian monimutkainen, ehkä, tullakseen esille Henry Fondan suorituksen kautta. Se on kypsä, vakaa, ylevä, kunnioitettava, mutta siitä puuttuu hänen nuoruuden rooliensa kiihkeä tarkkuus. Peter Ustinov, Vidorin alkuperäinen valinta, olisi voinut menestyä ”jokamiesmäisten” epäröintien ja epävarmuuksien kuvastamisessa ja näin hän olisi voinut tehdä perättäisistä päätöksistä koostuvan tarinan linjan selkeäksi.

Vidor on Tolstoita vähemmän kiinnostunut osoittamaan Pierren inhimillisen odysseian merkityksen ja pyrkii vain antamaan sille kunniapaikan monien muiden asenteiden joukossa, joista mitään hän ei halua kokonaan kieltää. Ruhtinas Andrei (Mel Ferrer) ottaa kannettavakseen sosiaalisen vastuuntuntonsa kunniallisesti, vaikka säilyykin hieman hienostelevana, ja on aina kuolinvuoteellaan tapahtuvaan henkiseen muutokseen saakka kyvytön antamaan anteeksi morsiamelleen Natashalle (Audrey Hepburn) hänen nuoruuden hairahdustaan. Pierre taas, jouduttuaan vangiksi, löytää talvisella marssilla matkakumppanin, maalaisfilosofi Platonin (John Mills). Hänen iloisen resignaation oppinsa on kaunis, mutta ruokkii henkistä heikkoutta, joka saa hänet kuolemaan tyytyväisenä lumeen, samalla kun Pierre jatkaa taisteluaan.

Elokuvassa erityisen mielenkiinnon kohteena ovat omituiset sankarilliset teot, jotka eivät rajoitu vain Pierren tekemisiin. Kenraali Kutuzov (Oscar Homolka) määrää joukkonsa perääntymään, kieltäen jopa vähemmän vaaralliset vastahyökkäykset ja lopulta ”mestaa” äiti-Venäjän luovuttamalla Moskovan viholliselle. Natashan täytyy luopua suojatun elämänsä puitteissa kaikki perättäiset ihastuksen kohteensa: nuoren Pierren, ruhtinas Andrein, hulttio Anatolen (Vittorio Gassman). Lopulta hän yhdistää kohtalonsa Pierren kanssa kotinsa raunioissa Moskovassa – kahden ihmisen pitkän ja vaikean kypsymisprosessin päätteeksi. Pierrestä, joka on vihdoin saavuttanut ymmärryksen ilman kyynisyyttä, on tullut toisenlainen ihminen.

– Raymond Durgnat ja Scott Simmon: King Vidor, American – HB 5.12.2002