MANHATTAN (1979)

Ohjaaja
Woody Allen
Henkilöt
Woody Allen, Diane Keaton, Michael Murphy, Mariel Hemingway, Meryl Streep
Maa
USA
Tekstitys
suom. tekstit/svenska texter
Ikäraja
K7
Kesto
97 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm
Lisätieto
alustus 3.1. Otto Kylmälä

Woody Allenin oodi kotikaupungilleen on George Gershwinin kappaleiden tahtiin soljuva romanttinen kaupunkisinfonia ja yksi Allenin parhaista ihmissuhdekomedioista. Loistokkaasta mustavalkokuvauksesta vastaava Gordon Willis ikuisti monien Allen-komedioiden lisäksi Kaikki presidentin miehet ja Kummisetä-trilogian.

***

“Ensimmäinen luku. Hän palvoi New York Cityä, hän jumaloi sitä aivan suhteettomasti. Ei, sanotaan mieluummin että hän romantisoi sitä aivan suhteettomasti. (…) Hän näki New Yorkin mustavalkoisena ja tykyttävän George Gershwinin suurten sävelten tahdissa. (…) Hänen mustasankaisten silmälasiensa takana on kissapedon kerälle kiertynyt seksuaalinen voima. (…) Hän oli yhtä kova ja romanttinen kuin kaupunki jota hän rakasti. New York oli hänen kaupunkinsa ja tulisi aina olemaan.”

Näin Isaac Davis, televisiossa menestynyt sketsinikkari ja siihen työhön tympääntynyt, yhdeksi itseironiseksi esittelyksi sanelee mankulle esikoisromaaniaan, joka ei tosin tunnu valmistuvan; samalla Woody Allen avaa kahdeksannen elokuvansa. Taustalta helmeilevä “Sininen rapsodia” kantaa muassaan mustavalkoisia, enimmäkseen hämyisiä ja staattisia kuvia Manhattanin valikoiduimmista kohteista montaasina, josta sukeutuu vastustamaton, hurmioitunut (ehkä parodinenkin) lemmenvala New Yorkille. East Sidea YK:n liepeiltä, luminen Park Avenue, lumen peittämä Central Park, tarumaisia pilvenpiirtäjiä (Empire City, Chrysler, Seagram’s) huimina siluetteina, viimein heinäkuun neljättä juhlistava ilotulitus Central Parkia reunustavien rakennusten öisessä horisontissa. Kuvasarjan lopulla nainen ja mies suutelevat jollakin korkealla parvekkeella…

Manhattanin alku on nuoren miehen kuva New Yorkista, sen rajattomista mahdollisuuksista, sen seksuaalisesta lumosta ja vetovoimasta. Tästä suuresta lupauksesta ja (Woody Allenin ikää ajatellen, 42–43 elokuvan valmistuessa, siis juuri Isaac Davisin luokkaa) nostalgiasta elokuvan kulku käy kohti haikeata resignaatiota, luopumista ja hienoista alistumista. Kaupungin valojen ja myös Parrasvalojen Charles Chaplin kaikuu ajoittain läheltä.

Romanttisen mustavalkokuvauksen ja Gershwinin 1920–30 luvun sävelten myötä Isaac Davis (ja Woody Allen) tähyilee taaksepäin, mytologiseen New Yorkiin. Gershwinin melodioita (ilman sanoja) käytetään usein ironisesti: pelkästään niiden otsikot jollakin tavoin viittaavat niihin kohtauksiin joita ne säestävät. (Joskin nämä pointit huomaa vain Gershwin-tuntija.)

Elokuvan hienosäätöjaksoja on Isaacin ja hänen 17-vuotiaan rakastettunsa Tracyn vossikalla-ajo halki öisen Central Parkin: heidän suudelmassaan on intohimoista lämpöä Allenin elokuville harvinaisella tavalla. Oppikouluikäinen Tracy on ironisesti elokuvan kypsin henkilö, kenties enemmän romanttista fantasiaa tai ihannetta kuin todellisuutta.

Etuoikeutettujen, taiteellisesti, usein koomisesti, lahjakkaiden – tai lahjojaan tuhlailevien tai niiden puutettaan tuskailevien newyorkilaisten kuvaajana ja tuntijana Woody Allen on elokuvan alueella ominut itselleen sen elämänpiirin, jota vuosikymmeniä on totuttu pitämään New Yorkin (juutalais)intellektuellien kotikenttänä, korostetusti kaupunkimaisena elinympäristönä ja -tapana. Allenin itsensä tulkitsemat hahmot monasti eroavat hänen ympärillään hyörivistä kollegoista ja ystävistä: heissä huomaa pyrkimyksen taiteelliseen aitouteen, eheyteen niin koomikon kuin kirjailijan työssä. Isaac Davisia sopii kutsua moralistiksi. Siihen käsitykseen viittaa hänen suosikkielokuvansakin, Jean Renoirin Suuri illuusio. Diane Keatonin muodonmuutos charmantista Annie Hallista superneuroottiseen semiälykkö Mary Wilkeen on huomionarvoinen; sittemmin hän katosi Allenin elokuvien pääosista Mia Farrowin tieltä.

– Matti Salo (1980, 1990)