MY FAIR LADY (1964)

Ohjaaja
George Cukor
Henkilöt
Audrey Hepburn, Rex Harrison, Stanley Holloway, Wilfrid Hyde-White, Jeremy Brett
Maa
USA
Tekstitys
ei tekstitystä
Ikäraja
S
Kesto
172 min
Teemat
Kopiotieto
35 mm
Lisätieto
Alan Jay Lernerin ja Frederick Loewen musikaalista • G. B. Shawn näytelmästä Pygmalion

Eliza Doolittle My Fair Lady -musikaalissa on yksi variaatio Hepburnin Tuhkimo-rooleista. Tarina cockneyta vääntävän kukkaistytön koulimisesta virheetöntä englantia ääntäväksi seurapiirineidoksi on klassikko, ja Julie Andrewsin nenän alta roolin yllättäen napannut Hepburn on valloittava.

***

George Cukor (1899–1983) oli selviytyjä Hollywoodin myllerryksessä. Studioiden kaatuessa ja uraputkien katketessa Cukor ohjasi tunnetuimman, arvostetuimman ja menestyneimmän elokuvansa My Fair Lady pohjana Alan Jay Lernerin kirjoittama ja Frederick Loewen säveltämä vuoden 1956 Broadway-musikaalitulkinta G.B. Shawn (1856–1950) Pygmalion-näytelmästä (1914). ”En halunnut peukaloida My Fair Ladya, sillä näyttämöllä se toimi täydellisesti. Siinä käytettiin elokuvallisia keinoja kuten häivytyksiä. Pyrinkin säilyttämään teatraalisuuden määrätyissä kohtauksissa, kuten Ascot-numerossa. Koko elokuvakin on välttämättä erittäin tyylitelty, onhan kyseessä musikaali. Gene Allen suunnitteli lavasteet, ja pukusuunnittelu jäi Cecil Beatonille, joka on edwardiaanisen ajan erikoistuntija. Musikaali ei perustunut suoraan Shawn alkuperäisnäytelmään vaan vuoden 1938 filmatisointiin pääosissa Wendy Hiller ja Leslie Howard. Minua miellytti siinä eniten se, ettei kyseessä ollut niinkään romanttinen rakkaustarina kuin älyjen yhteenotto” (Cukor).

Shawn Pygmalionia voi pitää Cukorin lempiaiheiden ihanteellisena ilmauksena. Fonetiikan professori Higgins koulii karkeasta cockney-kukkaistyttö Elizasta seurapiirineidon joka puhuu kuin herttuatar. He ovat perikuvamaisia esimerkkejä hahmoista, jollaisia Cukor suosi koko uransa ajan. Vuoden 1938 filmatisointiin mennessä Shaw oli pehmentynyt siinä määrin, että salli potentiaalisen romantiikan pilkahduksen välkkyyn tarinaan. My Fair Lady muokkasi tarinaa entisestään romantiikan suuntaan, ja tuloksena oli aikansa menestynein teatterimusikaali. Näyttämöllä My Fair Ladyn elokuvallisiin keinoihin kuuluivat karkeat palttinaverhot ja taustavalot, joilla luotiin limittäishäivytyksen vaikutelmia, sekä pistevalot kasvoihin, joilla etsittiin lähikuvan intiimisyyttä. Ironista kyllä elokuva tuntuu jähmeämmältä menestyksensä patinakerroksen takana. Broadway-originaalista ovat mukana Rex Harrison ja Stanley Holloway sekä lavastaja-puvustaja Cecil Beaton, jonka siunaus on kiistanalainen. Originaalia ei ole kuitenkaan säilytetty koskemattomana: sitä on ylimääräisesti koristeltu, ja teokseen kaipaa ilmaa.

Vääjäämättömän teatraalisuuden säilyttäminen ei ole sinänsä pettymys. Eräät Cukor-elokuvat (Aatamin kylkiluu, Poikani Edward, Romeo ja Julia) alkavat teatterijohdannolla ja paljastavat sitten elokuvallisen sielunsa. Teatterin ja elokuvan välinen jännite on ominaista eräille Cukorin parhaille teoksille, ja My Fair Ladyn hauskimpiin piirteisiin kuuluu se, miten se välillä muistuttaa teatterialkuperästään, esimerkiksi Covent Gardeniin saavuttaessa. Ja siinä, miten Cukor virittää meidät kulissiatmosfääriin Ascot Gavotte -jaksossa ja tuo sitten kuvaan oikeita hevosia. Kukkapenkkien väliin Wimpole Streetille musikaalinumeroiden väliseksi ajaksi jähmettynyt Freddie muistuttaa meitä siitä, että hän voi elää vain teatterilavalla; hänen teatraalisuutensa kieltäminen merkitsisi kuolemantuomiota.

Kahden tyylin vastakkainasettelua kehitellään niin pitkälle kuin Beatonin lavastussuunnitelma antaa myöten. Edwardiaanisia seurapiirejä kuvataan muodollisilla asennoilla, viileillä harmailla ja valkoisilla väreillä sekä tukahduttavilla beatonilaisilla ruusuesansseilla. Katukauppiaiden, pub-isäntien ja kukkamyyjien elämää tulkitaan rehevän punaisissa ja ruskeissa väreissä. Kukkien kaunis johtoaihe liittää höyheniin ja hepeniin sonnustautuneen hienoston Covent Gardenin maanläheiseen eloisuuteen. Musiikinkin tyylivirikkeet perustuvat luokkaeroihin. Yläluokan resitatiivit ja balladit kuulostavat operettimaisilta ja middle-brow-henkisiltä. Ronskit laulut ja tanssit on varattu Hollowaylle ja hänen kavereilleen. Ne maistuvat elämältä ja varieteelta. Elizan tie kulkee elottoman kauneuden ja eloisan groteskiuden välillä, ja sapekas ”Just You Wait” ja kiihkeä ”I Could Have Danced All Night” ilmentävät hänen laulujensa kaarta.

Näytelmän jättisuosion ja hankkeen uhkeuden kahlitsema Cukor jätti itselleen vastuun elokuvan ainoasta yllätysratkaisusta: hän valitsi Elizaksi Julie Andrewsin asemesta Audrey Hepburnin. Tämä ratkaisi edukseen pahimmatkin ongelmat kuten Beaton-pukujen kireät nyöritykset ja laulunumerot, jotka ovat ilmiselvästi toisen esiintyjän playback-toteutuksia. Audrey Hepburnissa on aivan erityistä säteilyä, joka ei ole teatterille mitään velkaa vaan kuuluu jonnekin elokuvan ja sadun välimaastoon. (Elokuvassa on näytelmääkin enemmän Tuhkimo-viitteitä.) Professori Higginsin pidettyä englanninkielen suurenmoisuudesta puheensa, joka loppuu sanoihin ”… and conquer you will” (Rex Harrison esittää sen innolla, jota muuten puuttuu hänen tuhannen esityskerran hiomasta tulkinnastaan) Cukor leikkaa Hepburniin, jonka valppaissa peuransilmissä välähtää äly. Slummien henkisesti köyhässä ilmapiirissä kasvanut neito alkaa hehkua intohimoa ja omanarvontuntoa.

Parhaimmillaan My Fair Lady todistaa, miten hyvin Shaw tulee toimeen ilman Lerner-Loewe-täydennyksiäkin. Tanssiaisten jälkeisessä yhteenotossa Eliza ja Higgins paljastavat ensi kertaa tunteensa toisiaan kohtaan, ja vuorosanat on otettu Shawlta melkein sellaisinaan. Toinen kohokohta on sekin vailla musiikkia. Eliza seisoo tanssipuvussaan portaikon yllä hiljaisena, pelosta väristen. Elizan hauras pakkomielle on sukua muille Cukorin sankarittarille What Price Hollywood? -elokuvan Mary Evansista alkaen. He löytävät sisäisen voimansa suurenmoisen oivalluksen hetkellä.

– Carlos Clarensin mukaan (George Cukor, 1976) AA 28.12.2004