MUTTA… KUKA MURHASI HARRYN? (1955)

The Trouble with Harry/Men... vem mördade Harry?
Ohjaaja
Alfred Hitchcock
Henkilöt
Edmund Gwenn, John Forsythe, Mildred Dunnock, Mildred Natwick
Maa
USA
Tekstitys
suom. tekstit/svenska texter
Ikäraja
K12
Kesto
98 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm
Lisätieto
Jack Trevor Storyn romaanista

Kuivalla mustalla huumorilla viritetyssä elokuvassa ihmetellään idylliseen maalaismaisemaan ilmestynyttä ruumista. Harryn kohtalo ei tunnu kiinnostavan ketään, vaikka monilla on siihen liittyviä salaisuuksia. Shirley MacLaine esittää ensimmäisessä elokuvaroolissaan Harryn ex-vaimoa. Elokuva aloitti pitkän yhteistyön säveltäjä Bernard Herrmannin kanssa.

***

”The Trouble With Harry merkitsee lähestymistä tiukasti brittiläiseen lajityyppiin, makaaberiin huumoriin. Otin melodraaman pilkkopimeästä yöstä ja toin sen auringonvaloon. Ikään kuin olisin lavastanut murhan solisevan puron varteen ja pudottanut veripisaran kirkaaseen veteen.  Nämä kontrastit kohottavat jokapäiväisen korkeammalle tasolle.”

Hitchcockin oma lausunto osoittaa suunnan, mutta se ei vielä tee oikeutta elokuvan monikerroksiselle viritykselle. Sillä vaikka HARRY Robert Burksin erinomaisen kuvauksen myötä on Technicolor-elokuvista kauneimpia, siinä myös tuntuu miltei käsin kosketeltavana synkän ja groteskin puritanismin pohjavirta. Ne jotka sivuuttavat HARRYn vain pelkästään aseistariisuvan hilpeänä komediana, eivät enää muista, että noin puolen tunnin jälkeen se muuttuu syvästi levottomuutta herättäväksi film noiriksi. Elokuva kylpee Uuden Englannin maaseudun syksyisissä väreissä, kullan, punaruskean ja oranssin hehkussa, mutta yhtä tärkeää on, että toiminta sijoittuu enimmäkseen metsään, pahuuden arkkityyppiseen tyyssijaan. Ja vaikka yleisölle on tarjolla sekä visuaalisen loiston että älyn säkenöinti, kokonaisuudessa on synkempi, epämiellyttävämpi elementti, joka mustavalkoisessa kuvauksessa olisi käynyt luotaantyöntäväksi ja tullut helposti torjutuksi. Syksy saattaa olla kaunis, mutta se ilmoittaa myös luonnon vuotuisesta kuolemasta.

Vaiva Harryn kanssa on siinä, että häntä ei saada pysyvästi haudatuksi, mutta yhtä hyvin elokuvan nimi viittaa siihen vaivaan mitä Harry oli eläessään ihmisille ja mitä vaivaa he näkivät hänen kuoltuaan. Harryn tunteneiden henkilöiden reaktiot ovat ihmeellisen välinpitämättömiä: he puhuvat kevyesti hänestä ja hänen kuolemastaan, mutta yhtä välinpitämättömästi he puhuvat myös seksistä. Ne jotka eivät suoraan puhu seksistä (kuten Miss Gravely) ovat puolustuskannalla siihen ajatukseen, että heidän yksityiselämässään kuten heidän viattomassa läsnäolossaan metsässä olisi jotakin salattavaa. Kuolema maaseudulla voidaan salata, seksi maaseudulla voidaan salata. Uuden Englannin puritaaninen tiukkuus pitää. Seksiin ja kuolemaan eli kahteen suureen amerikkalaiseen säädyttömyyteen suhtaudutaan toteavasti. Elokuva säilyttää saman tyyneyden ja näin tukee Hitchcockin omaa vakuutusta, että ”understatement on minulle tärkeää”. Aivan samassa hengessä elokuvan henkilöt hillitsevät omat pelkonsa, reaktionsa, toivonsa, vihansa ja intohimonsa.

Elokuvan oudosti kiehtoviin puoliin kuuluu se kaksiteräinen tapa jolla se tuo esille kaksi näkökulmaa samalla kertaa. Ensinnäkin se että kuolema on osa elämää ja että siihen tulisi suhtautua stoalaisella tyyneydellä. Tätä linjaa tukee satunnainen ja ajankohdan valossa sumeilematon puhe seksistä. Rohkea kielenkäyttö liittyy suoraan Harryn tilanteeseen: suhteita solmitaan kirjaimellisesti hänen ruumiinsa ääressä. Näin elokuva voidaan tulkita puritaanisen eetoksen kääntöpuoleksi, jolloin seksi ja kuolema näyttäytyvät vähemmän dramaattisessa perspektiivissä, yhtä hyväksyttävinä ja luonnollisina kuin vuodenajat. Tämän tunteen välittää rehevien värien ohella myös Bernard Herrmannin kevyt, tarttuva musiikki, joka ikään kuin manaa pois perinteisiin amerikkalaisiin säädyttömyyksiin liittyvää pelkoa ja vapinaa. Toisessa katsannossa elokuvan voi myös tulkita vahvistuksena sille dekadentille puritanismille, joka näkee seksin epätoivottavana ja kuoleman pelottavana. Tällöin irvailu kuolemalle on myös irvailua seksille: se kätkee todelliset tunteet, nauru on itseasiassa hermostuneisuutta.

– Donald Spoton (The Art of Alfred Hitchcock, 1976) mukaan.