ELISA – ELÄMÄNI (1977)

Elisa, vida mia/Elisa - mitt liv
Ohjaaja
Carlos Saura
Henkilöt
Geraldine Chaplin, Fernando Rey, Norman Briski
Maa
Espanja
Tekstitys
suom. tekstit/svensk text
Ikäraja
K16
Kesto
128 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm

Muistot, nykyhetki ja fantasiat punoutuvat yhteen tarinassa, joka kertoo isän ja tyttären kohtaamisesta yli 20 vuoden jälkeen. Hienostunutta kuvausta vanhemman ja lapsen välisestä suhteesta syventävät Cannesissa roolistaan palkitun Fernando Reyn sekä Sauran pitkäaikaisen kumppanin Geraldine Chaplinin upeat roolisuoritukset.

***

Carlos Saura käy elokuvissaan mielen dialogia, ei ainoastaan katsojan kanssa, vaan myös henkilöittensä välillä ja sisällä. Kuvien realismi osoittautuu näennäiseksi, ja jännittävästi Saura pyrkii absoluuttisen subjektivismin kautta lähestymään todellisuutta, ei sellaisena kuin me sen näemme ja ajattelemme ja muistojemme läpi. Eikä Saura paina tätä todellisuutta vain yhden persoonan lävitse, vaan etsii eräänlaista kollektiivista tajuntaa, ihmisiä yhdistävää sielun peiliä, josta monet yksilölliset kuvat heijastuvat yhtenä visiona, elämän alastoman armottomuuden, ihmisen perimmäisen yksinäisyyden, ja elämän ja kuoleman pimeässä välimaastossa vaeltamisen henkenä.

Sauralla on elokuvissaan tapana asettaa ihmisensä tilanteeseen, jossa yksinäisyyden paine on tiivistynyt niin suureksi, että jonkunlainen henkinen kommunikointi räjähtää esiin heidän tajunnastaan. Mutta koska ihmiset ovat kyvyttömiä välttämään näitä tuntemuksia, he haparoivat, etsivät yhteisiä hetkiä, jotka löytyvät muistoista ja kuvitelmista. Saura onkin unkarilaisten István Szabón ohella eräänlaisen psykorealismin johdonmukaisimpia luojia. Todellisuutta ja fantasiaa ei voi erottaa toisistaan, vaan kaikki se, millä on merkitystä henkilöille, on todellista, olipa se todistettavissa tai ei. Niinpä elokuvassa Angelica-serkku katsoja näkee päähenkilön vanhana ja hänen menneisyytensä henkilöt nuoria, koska tämä on todellisuutta päähenkilölle: joka päivä hän näkee peilistä itsensä vanhentuvan, mutta muistojen ihmiset säilyvät jatkuvasti yhtä nuorina. Korppi sylissä -elokuvassa puolestaan yhdeksänvuotias pikkutyttö nähdään 20 vuotta myöhemmin muistelemassa lapsuuttaan: muistissa aika pysähtyy, ja menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus ovat tasa-arvoisia.

Elisa – elämäni jatkaa näiden kollektiivisten tuntemusten välittämistä. Pinnalta elokuvan juoni on yksinkertainen. Kastilian maaseutumaisemissa elävä vanha mies tapaa tyttärensä ensimmäisen kerran 20 vuoteen. Tämä on miehensä uskottomuuden (kuvitellun tai todellisen, sillä ei lopultakaan ole merkitystä) johdosta jäänyt yksin, ja nämä kaksi yksinäistä ihmistä solmivat uudelleen yhteyden toisiinsa. Muistot palaavat, sekoittuvat nykyisyyteen ja kuvitelmiin, tarinoihin ja pakkomielteisiin. Isä kirjoittaa jotakin, ehkä muistelmiaan, mutta tyttären mielessä tämä kirjoittaminen kääntyy hänen elämänsä setvimiseksi. Ja näistä kuvitelmista, muistoista, kasvaa kollektiivinen tajunta, jossa on lopultakin yhdentekevää, kuka muistelmia kirjoittaa ja ovatko ne muistelmia. Tärkeintä on, että molemmat etsivät itseään ja toisiaan ja etsiytyvät lopulta sen peruskysymyksen eteen, mikä on ainoa lopullinen tässä elämässä: kuolemassa.

Elisa – elämäni on rikas, kiehtova ja monitasoinen elokuva, vaikka se ei muodostukaan aivan Sauran mestariteosten Angelica-serkun ja Korppi sylissä veroiseksi. Korppi sylissä -elokuvan hyytävä, kalvava porautuminen lapsen psyykeen ja Angelica-serkun nerokas ajan käsittely eivät hetkeksikään päästäneet pintaan elokuvien rakenteen keinotekoisuutta. Vivahteikas ohjaus ja erinomainen musiikinkäyttö (Satie, Rameau, Mainiero) tuovat Elisaan sykähdyttävän koskettavia hetkiä, vaikka mieleen jää epäilys, hämääkö Saura peittämällä ratkaisemattomat kysymykset monikerroksisen kerrontansa poimuihin.

– Markku Tuuli, Katso 3/1980 (AA 1990)