LIKAISET POLUT (1959)

La fièvre monte à El Pao/Smutsiga stigar
Ohjaaja
Luis Buñuel
Henkilöt
Gérard Philipe, Maria Félix, Jean Servais
Maa
Ranska/Meksiko
Tekstitys
suom. tekstit/svensk text
Ikäraja
K16
Kesto
99 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm

Latinalaisen Amerikan diktatuurimaahan sijoittuvassa poliittisessa trillerissä kohdataan myös mies (Gérard Philipe), joka yrittää toteuttaa oikeudenmukaisuutta tässä ja nyt. Korruption ja väkivallan verkko on kuitenkin ylivoimainen, ja parannusyritykset kääntyvät sortovallan tueksi. Naispääroolissa hehkuu María Félix.

***

Likaiset polut oli viimeinen lenkki Luis Buñuelin poliittisten elokuvien trilogiassa. Vásquez on kunnianhimoinen nuori hallintovirkamies jossakin Etelä-Amerikan fasistisessa valtiossa. Sydämessään hän on liberaali ja toivoo voivansa lievittää ja lopulta korjata järjestelmän vääryydet hivuttautumalla valta-asemaan.

Hänen tilaisuutensa tulee, kun hänet nimitetään kuvernööri Gualin sihteeriksi ja saa vastuulleen maan tärkeimmän poliittisen vankilan, jonne hän suunnittelee aivan kuin 1930-luvun Warner Bros. –elokuvan sankari uutta, inhimillistä hallintoa. Mutta vangit vain käyttävät hyväkseen hänen myönnytyksiään. Kun hän tarjoaa sentin, he vaativat kilometrin ja hänen on pakko puhtaasti taktisesta syistä ryhtyä ankariin tukahduttamistoimiin. Lopulta itse diktaattori onnittelee häntä: hänen oikea-aikaiset lujuuden ja myönnytysten puuskansa ovat pusertaneet höyryn ulos orastavasta kapinallisesta. Hän oivaltaa, että järjestelmän tuhoamisen sijasta hänestä on tullut sen lakeija. Yksi ele, kahleiden poistaminen poliittisilta vangeilta, pelastaa hänen sielunsa, vaikka se merkitsee hänen omaa tuhoaan ja on täysin turha, sillä hetkellä, jolloin hän joutuu epäsuosioon, kahleet pannaan takaisin. Hän on maallisen politiikan nasarealainen. Ja mitä politiikassa hyödyttää oma sielun pelastaminen, jos se ei tee kellekään muulle mitään hyvää?

Freddy Buache on huomauttanut, että paitsi ilmeistä yhteyttä Etelä-Amerikan tilanteeseen, elokuvalla on todellista merkitystä Espanjan vasemmistolle ja Espanjan liberaaleille, Francon tuolloisen ”liberaalin” politiikan taustaa vasten nähtynä. Houkutellaanko nämä voimat kompromissiin diktatuurin kanssa niin, että ihmiset, joiden suoruus saattaisi järkyttää tasapainoa? Toinenkin kaikupohja elokuvasta raottuu: yleinen kysymys nykyisestä vasemmistosta, joka on kaikkialla sitoutunut kompromisseihin, liittoutumiin olennaisesti ”konservatiivisen” politiikan harjoittamisessa. Pettääkö se kaikkialla itseään?

Mutta kenties Buñuelin teos on enemmän moraalinen kuin poliittinen elokuva, sen aiheena on enemmän vasemmiston sielu kuin sen taktiikka. Yhä vielä radikaalia vasemmistoa hämmentävät stalinismin aaveet, idealistisen arkailun liioittelu Camusin tapaan; keskiluokkaisten johtajien valta-asema sen riveissä tai kaikki nämä tekijät yhdessä. Onko se menettänyt vallankumouksellisen hermonsa? Tyytyisikö se pelkkään liberaaliseen reformismiin sellaisessakin tilanteessa, jossa vallankumouksellinen väkivalta olisi ainoa mahdollinen ja oikeutettu ratkaisu? Onko se itse asiassa tuominnut itsensä samanlaiseen sokeaan sentimentaalisuuteen kuin Buñuelin elokuvan sankari?

Toisesta näkökulmasta katsottuna politiikka on elokuvan näyttämö, muttei sen aihe, sillä aiheena on ihmisen yritys toteuttaa ihanteensa menettämättä asemaansa. Elokuvan päähenkilö epäonnistuu kummallakin rintamalla.

Kenties hänen traaginen erehdyksensä on sittenkin monisyisempi. Hän ei ole erityisen kunnianhimoinen, raukkamainen tai Hamlet-tyyppinen; hän on yksinkertaisesti järjestelmän ja rutiinin sokaisema. Hänessä ei ole tarpeeksi anarkistista tulta nähdäkseen tilanteen selvästi. Hänen vastakohtansa on luutnantti García, joka salamurhaa Gualin edeltäjän. Toki murhattu mies korvataan välittömästi, mutta Garcían ele on ainakin julkinen, se on vähintään skandaali, todistajanlausunto.

– Raymond Durgnatin mukaan (Luis Buñuel, 1967)