MUSTALAISTEN AIKA (1989)

Dom za vešanje/Zigenarnas tid
Ohjaaja
Emir Kusturica
Henkilöt
Davor Dujmović, Bora Todorović, Ljubica Adzović
Maa
Jugoslavia
Tekstitys
suom. tekstit/svensk text
Ikäraja
K16
Kesto
139 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm

Huikeaa matkaa Balkanin mustalaisten ankeaan arkeen ja epämääräiseen toivoon sävyttää maagisen realismin tarjoama mielikuvituksen vapaus. Nuoren miehen kasvutarina reppanasta rikolliseksi toi Kusturicalle Cannes’n elokuvajuhlilla parhaan ohjaajan palkinnon.

***

“Kun Jumala laskeutui maan päälle, hän ei tullut toimeen mustalaisten kanssa, ja lähti seuraavalla lennolla takaisin.” Tämä tuntemattoman aforistikon motto saattelee Emir Kusturican kolmatta pitkää elokuvaa, joka edeltäjiensä (Muistatko Dolly Bellin?, Isä on työmatkalla) lailla on kerännyt kosolti festivaalitunnustusta. Motossa tiivistyy mustalaisvähemmistöjen yleismaailmallinen kohtalo joutua kaikkien syrjinnän kohteeksi, mutta myös mustalaiskulttuurin ikuinen vastarinta enemmistökulttuurien sulauttamisyrityksiä vastaan. Kusturica ei enää helli mitään mustalaisromantiikkaa, vaan hänen elokuvansa lähtökohtana olivat uutiset Jugoslavian mustalaisten harjoittamasta lapsikaupasta ja todellinen elämäntarina, jonka hän kuuli Skopjessa perehtyessään aiheeseen. Kusturican elokuvassa Jugoslavian mustalaiset elävät köyhää proletaarielämää omissa ghetoissaan, puhuvat omaa kieltään ja hankkivat elantonsa miten taitavat. Vaikka nämä ihmiset ovat liikkuvaa ja värikästä väkeä, heidän olemassaolonsa ehdot ovat pitkälle samat kuin Euroopan muunkin köyhälistön eli heidän vaihtoehtojaan ovat siirtotyöläisen tai rikollisen osa.

Mustalaisen ajan päähenkilö Perhan on isoäitinsä hoivissa kasvanut poika, joka lähtee hämäriä liiketoimia hoitavan Ahmedin kelkkaan Italiaan, matkaeväinä lupaus ramman sisaren saamisesta hoitoon ja rahan kerääminen omaa taloa varten. Vasta perillä Milanossa selviää, että Ahmed johtaa häikäilemättömin ottein omaa kerjäläis- ja varasliigaansa. Perhan kapinoi, sitten mukautuu ja nousee Ahmedin uskotuksi, mutta matkan varrella hän menettää uskonsa ihmiseen. Vaikka mustalaisten perinteiset perhesiteet näyttäytyvät yhä vahvoina, sitä kipeämmin iskee niiden väistämätön katkeaminen. Elämä pettää, rakkaus jättää, hyväksikäyttö ja itsekkyys raatelevat koko mustalaisyhteisöä hajalle.

Raadollinen ja rähjäinen kuva todellisuudesta ei merkitse sitä, että Kusturica tyytyisi sosiaaliraporttiin tai sovinnaisen realistiseen kerrontaan. Perhanin isoäiti on ihmeparantaja ja myös Perhanilla itsellään on yliluonnollisia kykyjä: oveluuden ohella myös ihmeiden ja unelmien taso näyttäytyy osana mustalaisten selviytymistrategiaa eikä elokuvan uhkea visuaalinen tyyli jätä vastaamatta näihin haasteisiin. Kusturican kerronta viljelee tarujen ja unien aineksia, risteilee ylitodellisten näkyjen ja haavekuvien läpi todellisuuteen sävyjen vaihtuessa sulavasti hilpeästä mustaan. Kusturica onnistuu vangitsemaan toimivaksi kokonaisuudeksi elämän kirjon, jossa soitto ja tanssi seuraavat itsemurhayritystä, päivänpaiste sadetta, kyyneleet ilonpitoa. Tyylilaji on lähellä sitä maagista realismia, noituuden ja selvänäköisyyden sekoitusta, joka kyllästää Kusturican ainoaksi esikuvakseen mainitseman Gabriel Garcia Marquezin romaaneja. Kusturica tietää, että toisaalta valkokankaalla kaiken on oltava todellista, toisaalta sen että mustalaisten aika on aina myös olipa kerran -aikaa.

– Sakari Toiviainen eri lähteiden mukaan