LINNUNRATA (1969)

La Voie lactée/Vintergatan
Ohjaaja
Luis Buñuel
Henkilöt
Paul Frankeur, Laurent Terzieff, Alain Cuny, Delphine Seyrig
Maa
Ranska/Italia
Tekstitys
suom. tekstit/svenska texter
Ikäraja
K7
Kesto
102 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm

Tuottaja Serge Silberman teki huolettomaksi Buñuelin loppu-uran, jonka teokset rikkoivat elokuvakerronnan sääntöjä ja tarjosivat absurdeja yllätyksiä. Vuonna 1968 Buñuel huomasi, että hänen nuoruutensa kapinallisista aatteista oli tullut valtavirtaa. Linnunrata oli pikareski vaellustarina, josta kasvoi kerettiläisyyden antologia.

***

Linnunrata on koko elokuvahistorian ensimmäinen elokuva, jonka yksinomainen ja ainoa sisältö on uskonto. Sillä vaikka on monia elokuvia, joissa uskonnollinen aihe ja tarkoitusperä, ei ole yhtään toista, jonka koko aineisto rakentuisi abstraktiselle ajattelulle, katolisen uskon dogmeille. Ei ole niinkään yllättävää, että Buñuel on pystynyt tekemään tällaisen elokuvan kuin se, että hän on löytänyt sille tuottajan ja ennen kaikkea levittäjän. Tämän elokuvan historiallista merkitystä ei ole vielä kokonaan nähty: se avaa uran mietiskelevälle, pohtivalle, esseistisalle elokuvalle. Buñuelin jälkeen ajattelun käsitteille, käsitteelliselle maailmankatsomukselle rakentuva elokuva on mahdollinen. Tässä on Linnunradan todellinen merkitys – kuten tunnettua, Eisenstein suunnitteli Marxin ”Pääoman” filmaamista, mutta ei koskaan pystynyt toteuttamaan sitä.

Elokuvan lopputeksti sanoo: ”Kaikki, mikä tässä elokuvassa koskee katolista uskoa ja sen synnyttämiä kerettiläisiä ajatuksia, varsinkin dogmaattiselta kannalta katsottuna, on ehdottoman täsmällistä. Tekstit ja lainaukset on otettu suoraan joko Pyhistä Kirjoituksista tai teologian vanhoista ja uusista teoksista.”

”Ulkoiselta asultaan”, kirjoitti David Robinson, ”Linnunrata on veijarimainen seikkailutarina, joka liikkuu varsin vapaasti ajassa ja paikassa. Kaksi nuhruista miestä (Frankeur & Terzieff) on pyhiinvaellusmatkalla katsomaan Santiago de Compostelan pyhäinjäännöksiä… He viettävät kulkurielämää, kerjäävät, varastelevat, pyytävät kyytiä. Joko heidän mielikuvituksessaan tai heidän matkustellessaan sattuu tapahtumia, kohtaamisia ja seikkailuja, jotka näyttävät tapahtuvan kaikkialla – Betlehemissä tai Espanjassa, ensimmäisellä vuosisadalla tai 1600-luvulla. Ihmeet eivät näytä heitä hämmästyttävän, eivätkä onnettomuudet häiritsevän. Buñuel käsittelee heitä varsin vapaasti ja huolettoman tuntuisesti. Kun hän haluaa jättää heidät hetkeksi, hän tekee niin; esim. elokuvan loppukohtauksissa he eivät ole lainkaan mukana.

Heidän seikkailujensa yhdistävänä tekijänä on kerettiläisyys kautta aikojen. Jokainen sketsi – ne seuraavat toisiaan kuin revyynumerot – käsittelee teemanaan niitä kerettiläisyyksiä, jotka liittyvät katolisen kirkon kuuteen tärkeimpään dogmiin. Tämä saattaa aiheuttaa tiettyjä vaikeuksia ei-katolisten maiden katsojille. Toki elokuva on nautittava sinälläänkin, mutta ehkä on tarvetta palauttaa mieliin nuo kuusi kerettiläisyyttä synnyttävää dogmia: 1) Jeesuksen olemus; hän on samalla kertaa sekä jumala että ihminen, 2) Kolmiyhteys: on yksi jumala, jolla on kolme erilaista olomuotoa, 3) Transsubstantiaatio; ehtoollisen leipä ja viini todella muuttuvat herramme ruumiiksi ja vereksi, 4) Jeesuksen saastattoman sikiämisen oppi, 5) Ihmisillä on vapaa tahto, mutta jumalalla on ennakkotietämys kaikista heidän teoistaan, 6) Pahan alkuperä; koska jumala on hyvä, hän ei ole itse voinut luoda pahaa.”

– Francisco Arandan teoksesta ”Luis Buñuel: A Critical Biography” (Cinema Two, 1975)