LILITH (1964)

Ohjaaja
Robert Rossen
Henkilöt
Warren Beatty, Jean Seberg, Peter Fonda
Maa
USA
Tekstitys
suom. tekstit/svenska texter
Ikäraja
K16
Kesto
113 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm
Lisätieto
J. R. Salamancan romaanista

Nymfomaani-lumoojattaren rooli Rossenin testamentiksi jääneessä mielisairaalakuvaelmassa oli Sebergin uran huipentuma ja ennakoi samalla aavemaisesti näyttelijättären oman elämän pirstaloitumista. Veden äärelle liukuva hulluuden runoelma sykkii jazzin rytmejä, viiltää syvältä ja todentaa usein hukatun potentiaalin täydessä hehkussaan.

***

Lilith oli Robert Rossenin viimeinen elokuva ennen hänen kuolemaansa, ja paljolti se näyttää siltä, että vaikean ihosairauden ja kortisonihoidon sivuvaikutusten vaivaama Rossen olisi tiennyt sen olevan viimeisensä. Lilith on kaunis, viaton, hauras skitsofreenikko, joka elää yksityisessä, itse luomassaan maailmassa, jolla on oma kielensä ja historiansa, jossa on rakkaus rajaton ja avoinna kaikille. Tämä maailma sijoittuu rikkaiden potilaiden yksityisenä mielisairaalana toimivaan kartanoon. Vincent Bruce, nuori hoitaja, joka astuu tähän maailmaan, on myös viaton, mutta häntä ovat sotakokemukset kovettaneet, ja häntä ajaa epämääräinen tarve lievittää kärsimyksiä. Hän joutuu Lilithin lumoihin ja vähitellen yhä syvemmälle hänen maailmaansa, kunnes hänen on pakko havaita, että hänen impulsiivinen tarpeensa on tehnyt hänet kykenemättömäksi tekemään eroa ulkopuolisen maailman moraalin ja Lilithin yksityisen olemassaolon kauhean yksinkertaisuuden välillä.

Elokuvan ensimmäinen puolisko vangitsee kauniisti Lilithin ympärilleen luoman aavemaisen, vaikeasti tavoitettavan maailman. Vuoropuhelua on käytetty niukasti ja monimielisesti. Vincent kuljeskelee Lilithin kanssa läpi laitoksen vehmaiden puutarhojen, nurmikenttineen ja monimutkaisine suihkulähteineen, katsellen Lilithin maailmaan ulkopuolisena, terapeuttina. Ympäristön rauhan rikkoo hetkittäin, äkillisesti, laitoksen asukkaiden omituinen käytös. Rossen rakentaa tehokkaasti kasvavan monimielistä kuviota Eugen Shuftanin hillityn, luovan ja lyyrisen kuvauksen tukemana. Rossen on Lilithissä osin säilyttänyt perustavan voimakkaan realisminsa ja osittain sekoittanut, sitä viitaten elokuvan ytimenä olevaan todellisuuden rajojen sekoittumiseen. Tässä sekoittamisessa on kyse enemmästä kuin puolivalon ja sumun tai verkkojen, kaltereiden ja veden kaltaisten monimielisten kuvien tai katatonisten, kuoleman mieleen tuovien kuvien käytöstä. Olennaisemmin kyse on elokuvan rakenteesta ja liikkeestä. Kuvallinen jatkuvuus on jatkuvasti hämmennetty, elliptinen. Jaksot alkavat ja päättyvät äkillisesti, leikkaukset jaksojen sisällä ja välillä ovat usein nopeita. Aikasuhteet jaksojen välillä jätetään epämääräisiksi, ja se olennainenkin mitä jaksojen välillä tapahtuu jää vaille täyttä selitystä.

Hitaasti, hellittämättömästi Lilith hypnotisoi Vincentin, jonka lumoutuminen on muuttunut tarpeeksi omistaa. Kun heidän yhteiset runolliset retkensä Marylandin maaseudulle näyttävät tuovan Vincentiä lähemmäs todellisuutta, niin samalla Vincent vajoaa yhä syvemmälle omistamisen halun huimaukseen. Hän on mustasukkainen siitä, että Lilith pitää lesbolaisesta potilaasta ja kuiskailee pikkupoikien kanssa, ja häntä pelottaa täydellisyys, jolla Litith alistuu hänelle. Rossen valmistelee katsojaa huomaamattomasti Vincentin väistämättömään romahdukseen, samalla kun se tuo esiin vastakohtaisuutta Lilithin yliluonnollisen kauniin sarastuksen maailman ja hänen tarpeensa ”jättää merkki jokaiseen elävään olentoon” välillä.

– David Wilsonin (Sight & Sound, Summer 1966) ja Alan Casting (The Films of Robert Rossen, 1969) mukaan EA