MUURAHAISPESÄ (1969)

La madriguera
Ohjaaja
Carlos Saura
Henkilöt
Geraldine Chaplin, Per Oscarsson, Teresa del Rio
Maa
Espanja
Tekstitys
suom. tekstit/svensk text
Ikäraja
K16
Kesto
101 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm
Lisätieto
English version

Pidättyväisen teknokraatin vaimo sytyttää miehensä hiukset tuleen, minkä jälkeen mies antautuu mukaan vaimonsa erikoisiin ihmissuhdepeleihin. Eristyksissä alkanut fantasia alkaa kuitenkin purskahdella todellisuuden puolelle. Tutkimusretkeä avioparin intohimon hämärille vyöhykkeille oli käsikirjoittamassa mustan komedian taituri Rafael Azcona.

***

Muurahaispesässä, kuten eräissä muissakin Carlos Sauran ohjaamissa elokuvissa, on tunnistettavissa hänen uransa aloitus poliittisesti sulkeutuneessa ilmapiirissä. Sensuurinpelko on luultavasti muokannut hänen tyyliään tahallisen esoteeriseksi ja vaikeaselkoiseksi. Yhteiskuntakriittiset sävyt ovat epäsuoria tai vain viittauksenomaisia.

Niinpä Muurahaispesässä on runsaasti tajunnanvirtatekniikkaa kokeilevia aika- ja tapahtumatasojen päällekkäisyyksiä, joita ei mitenkään voi tulkita yksioikoisesti. Eikä ohjaajan kätkeytyminen ole suinkaan pysähtynyt vain kerronnallisiin elementteihin, vaan se leimaa myöskin elokuvan aihetta: sosiaalisen tarkastelun kenttänä on aviopari, suppein virallisista instituutioista, ja moninainen esinesymboliikka korvaa kiellettyjen sanojen tai asioiden varastoa.

Muurahaispesä kuvailee rikkaan autotehtailijan ja hänen lapsivaimonsa ongelmallista suhdetta. Kulissiavioliittoa ja vain kahta roolihenkilöä käyttäen kilpenään käyttäen Saura porautuu yhteiskunnallisten, uskonnollisten sekä moraalisten säännöstöjen ankaruuteen. Emotionaalisesti kehittymättömän vaimon elämänkaari paljastetaan huikeissa kuvaelmissa milloin isäänsä pelkäävänä koulutyttönä, milloin miehensä seksuaalisista tarpeita tyydyttävän huorana, milloin taas käytännön kotitaloustöihin kykenemättömänä etikettirouvana. Miehen osuus jää näissä irvokkaan leikillisesti näytellyissä elämänkatkelmissa vain säestäväksi. Vaikka nainen ei pysty murtamaan noidankehäänsä, elokuvan traaginen loppukohtaus tuntuu silti perustelemattoman jyrkältä ratkaisulta.

Sauran ohjaustyylin kiinnostavin ominaisuus lienee ulkoisen muodon realistisuus, jonka pinnan alla kytevät alitajunnan salatut syyllisyyskompleksit pelkotiloineen ja kriiseineen. Ensisijaisesti Saura on älyllinen mietiskelijä, jota askarruttavat samat filosofiset peruskysymykset kuin muitakin maailmanmenosta huolta kantajia. Sielullisen tuskan pimeät syöverit sitovat ohjaajan eurooppalaisten kollegojen intellektuaaliseen, mutta samalla runolliseen olemassaolon pohdintaan.

– Tapani Maskula, Turun Sanomat 31.8.1982

Carlos Saura (s.1932) debytoi pitkän elokuvan ohjaajana teoksella Los golfos vuonna 1959 – nuorisorikollisuuskuvaus oli sukua Buñuelille (Los olvidados) ja De Sicalle (Sciuscià). Vuonna 1965 hän sai yhteistyökumppanikseen Espanjan merkittävimmän luovan tuottajan Elias Querejetan. Heidän ensimmäinen yhteistyönään valmistunut La caza oli vuosikymmenen suuria espanjalaisia elokuvia. Querejeta tuotti Sauran kaikki seuraavatkin 11 elokuvaa eli teokseen Deprisa, deprisa (Kiire, kiire, 1980) asti. Sauran tutustuttua Geraldine Chapliniin hänen tuotantonsa suuntautui alku-uran realistisista yhteiskunnallisista korostuksista intiimeihin psykologisiin sfääreihin. Carlos Saura / Geraldine Chaplin –yhteistyönä syntyi 8 elokuvaa: Peppermint frappé (Uhattu romanssi, 1967), Stress es tres, tres (Pitkä, kuuma päivä, 1968), La Madriguera (Muurahaispesä, 1969), Ana y los lobos (Ana ja sudet, 1973), Cria cuervos (Korppi sylissä, 1975), Elisa, vida mia (Elisa – elämäni, 1977), Los ojos vendados (Sidotuin silmin, 1978) ja Mama cumple cien años (Äiti täyttää 100 vuotta, 1979). Sauran parhaaksi 1970-luvun elokuvaksi on mainittu ilman Geraldinea tehty La Prima Angelica (Angelica-serkku, 19764). Suomen televisiossa on lisäksi esitetty mm. El jardin de las delicias (Nautintojen puutarha, 1970). 1980-luvulla Sauran uralla alkoi taas uusi vaihe: syntyi kolmen  flamencoelokuvan sarja: Bodas de sangre (Veren häät, 1981), Carmen (1983), ja El amor brujo (Noiduttu rakkaus, 1986).

– Antti Alanen, 1990