VEITSI VEDESSÄ (1962)

Nóz w wodzie/Knivet i vattnet
Ohjaaja
Roman Polanski
Henkilöt
Léon Niemczyk, Jolanta Umecka, Zygmunt Malanowicz
Maa
Puola
Tekstitys
suom. tekstit/svenska texter
Ikäraja
S
Kesto
96 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm

Esikoiselokuvassaan Polanski kuvaa myöhemmistäkin elokuvistaan tuttuja viulunkielen kireiksi virittyneitä ihmissuhteita. Kypsyneessä avioliitossa elävä pariskunta saa purjehdusretkelle kuokkavieraakseen salskean nuoren miehen suhteiden kiristyessä kohti väkivaltaista purkautumistaan.

***

Pariisissa 1933 syntynyt, kolme vuotta myöhemmin vanhempineen Puolaan muuttanut Roman Polański kasvoi sisään puolalaisen elokuvan hedelmällisimpään perinteeseen Lodzin elokuvakoulun oppilaana, näyttelijänä, käsikirjoittajana, Wajdan ja Munkin työtoverina. Kosmopoliittisesta lapsuudesta hän on edennyt kosmopoliittiseksi ohjaajatähdeksi, säilyttäen samalla jäljittelemättömästi puolalaisen ominaislaadun, vaikka hänen pitkistä näytelmäelokuvistaan vain ensimmäinen, puolen tusinan lyhytelokuvan jälkeen syntynyt Veitsi vedessä valmistui Puolassa.

Jerzy Skolimowski on kertonut, että elokuvan Veitsi vedessä käsikirjoitus työstettiin yhdellä istumalla, kolmen yön ja päivän kuluessa. Elokuvan lähtökohta on yhtä pelkistetty kuin kulunut kolmioasetelma: mies, vaimo ja toinen mies. Suhteessaan kyllästymispisteen saavuttanut aviopari poimii maantieltä liftarin kyytiin ja ottaa mukaansa purjehdusretkelle. Miksi? Ehkä siksi, että haluaa esiintyä, nauttia omasta vallastaan, erinomaisuudestaan ja asemastaan. Ehkä hän haluaa leikkiä kapteenia ja haluaa soveltaa itse luomiaan purjehdussääntöjä nuoreen mieheen, joka vähitellen tuntuu hyväksyvänä ne. Tai ehkä aviopari on yksinkertaisesti ikävystynyt eikä kestä olla kahden kesken.

Elokuvan tapahtuu vuorokauden sisällä, sunnuntaiaamun ja maanantaiaamun välillä. Kepeä tunnelma saa pian vakavia sävyjä, leikit muuttuvat todeksi. Polański on saanut elokuvaansa jotakin sisävesipurjehduksen oikullisesta rytmistä. Tuulisen ja tyynen, aurinkoisen ja pilvisen sään nopeat vaihtelut heijastuvat herkästi ihmissuhteissa, ja Krzysztof Komedan jazz-musiikki tuo mukaan tavattoman eloisia kontrapunktisia tehosteita. Navigare necesse est – purjehtiminen on välttämätöntä, mutta eläminen on vielä tärkeämpää, ja vaikeampaa. Ulkoisen käytöksen, poseerausten, pelien ja riittien takaa paistaa inhimillisen läheisyyden tarve.

Vähitellen purjehdusmatka muuttuu sanoin lausumattomaksi ja ehkä tiedostamattomaksi kaksintaisteluksi miesten välillä, naisen esiintyessä puolueettomana, miltei välinpitämättömänä sivustakatsojana. Mutta vähitellen hänestä tulee taistelun syy, kohde, josta miehet taistelevat. Asetelmassa on vertauskuvallisuutta yllin kyllin, siinä voi nähdä vaikkapa kahden puolalaisen sukupolven yhteydenoton: vanhempi polvi elää menneisyydessä ja pystyy tulemaan toimeen nykyajassa vain kaikkein sovinnaisimmalla tavalla, nuoremmassa on romanttista kapinaa, mutta myös kyynisyyttä ja peitettyä sopeutumisen halua. Kumpikaan ei säästy Polańskin kirpeältä hyökkäykseltä, kumpikaan ei voita ja nainen muuttuu passiivisesta katsojasta henkilöksi, joka hallitsee tilannetta. Ilmeistä on myös, että aviomies näkee nuoremmassa miehessä oman itsensä ja tämä taas toisessa miehen jollainen hänestä on tulossa muutaman vuoden kuluttua. ”Olet samanlainen kuin hän oli ja sinusta tulee samanlainen kuin hän on”, toteaa nainen nuorukaiselle.

Lopussa nainen tunnustaa miehelleen uskottomuutensa, mutta tämä ei voi olla varma vaimonsa sanojen totuudesta, ja juuri tällä vaimo voi hallita miestään ja heidän tulevaa suhdettaan. Tällainen epävarmuuden tunnelma lyö leimansa koko elokuvaan, juuri tietoinen viitteellinen häilyvyys antaa elokuvalle sen perusvirityksen, erikoislaatuisen ja persoonallisen. Niinikään Veitsi vedessä vakuuttaa Polańskin osaamisesta hallitulla muodollaan ja ilmaisunsa eleganssilla. Kuvissa on viileää, miltei abstraktista kauneutta, jopa silloin kun ne kuvaavat sopusointuista ja rauhallista järvimaisemaa. Hyvin vahvaksi latautunut tunnelma syntyy ilmapiirin ja tunteiden nopeista, alituisista siirtymistä ja tavasta, jolla ne heijastuvat osuviin yksityiskohtiin, ilmaiseviin eleisiin ja vertauskuvallisiin esineisiin.

– Henry G. Gröndahlin (1963) ja Mauritz Edströmin (1963) lehtiartikkelien ja muiden lähteiden mukaan