HÖLMÖ NUORI SYDÄN (2018)

Stupid Young Heart
Ohjaaja
Selma Vilhunen
Henkilöt
Jere Ristseppä, Rosa Honkonen, Ville Haapasalo
Maa
Suomi
Tekstitys
English subtitles
Ikäraja
K12
Kesto
102 min
Teemat
Kopiotieto
DCP
Lisätieto
vieraana Selma Vilhunen, moderoi Ulla Heikkilä • yhteistyössä SELO ry

Huhtikuun Ohjaajaklubilla nähdään Berliinin helmikuisten elokuvajuhlien Generation 14plus -kilpasarjaan valittu Selma Vilhusen Hölmö nuori sydän.

Itähelsinkiläiset nuoret Kiira ja Lenni ovat vielä peruskoulussa, kun he päättävät raskauden myötä perustaa perheen. 15-vuotiailla on kuitenkin paljon opittavaa maailman käytännöistä. Kiira yrittää oppia tulevaan äidin rooliin, mutta Lenni hakee miehen mallia enemmänkin lähiön syrjäpuolelta.

Elokuvan jälkeen käsikirjoittaja Kirsikka Saari ja ohjaaja Selma Vilhunen keskustelevat elokuvasta elokuvaohjaaja Ulla Heikkilän johdolla. Keskustelun aiheena on: ”Maailmasta kohti kameraa: miten todellisuuden annetaan muokata elokuvaa”.

***

Myyttisestä Itä-Helsingistä nousee Nylon Beatin ja Notkean rotan uho ja karnevalistinen nauru, vuoden 1997 muisto Kontulan kentän skinivalkoisen Suomen puolustuksesta somaleja vastaan, rukouskutsu. Naapurissa ei syödä lenkkimakkaraa, sieltä leijailevat maailman aromit. Myllypurossa asuu kuulemma ihmisiä jotka eivät ole koskaan poistuneet sieltä. Laajoissa maisemakuvissa näkyy metsän keskelle noussut lähiö-itä, jonka keskuksena loistaa valotorni.

Hölmö nuori sydän on keskustelunavaus, opetuselokuva, tylyn ja ankean tosielämän realistinen peli. Jokaisessa kohtauksessa päähenkilöiden täytyy ratkaista, mitäs nyt tehdään. Tyttö hallitsee pelin paremmin, sillä on tyylisilmää ja tilannetajua, some hallussa, tie bloggaajaksi auki. Poika ei hahmota maailmasta kuin oman ympäristön, missä on temmeltänyt samojen kavereiden kanssa tarhasta asti ja se näkyy kerrostalon parvekkeelta. Kaikki sen ulkopuolella on nykykielellä sanottuna epämukavuusaluetta.

Kiira ja Lenni ovat lapsia, 15 vee, ysiluokalla. Kiira tulee raskaaksi ja päättää pitää lapsen, koska se on salaa pakotie pois tästä paikasta ja tästä elämäntavasta. Itäkeskuksen torni ei ole kaiken keskipiste, maailmassa on muutakin ja Myllypurossa ahdasta. Lenni rakastaa Kiiraa ja haluaa elää tämän kanssa. Kun on oma lapsi, voi saada oman asunnon.

Myllypuro on yksi elokuvan päähenkilöistä, kansojen sulatusuuni helsinkiläisittäin. Kekkosen ajan Suomi-hruštšovkat rakennettiin 1960-luvulla maalta kaupunkiin pakenevan työväestön majoittamiseen, ja 2010-luvulla rakenteet ovat jo reikäisiä ja kuluneita. Elokuva tapahtuu lähes yksinomaan ankeissa, ahtaissa huoneissa ja Puhoksen ostoskeskuksessa, joka tässä asettuu osaksi Myllypuroa. Astetta avarampaa maailmaa edustaa koillinen lähiö Pihlajamäki muutaman kilometrin päässä – ei sekään ihan parasta a-luokkaa.

Miinukseksi voi laskea realismiin pyrkivän kerronnan ylimalkaisuuden yksityiskohdissa. Pojan äiti elää ilmeisesti Kelan tuilla, ja kyllä hänelle varmasti maksetaan myös elatustukea. Alaikäinen tyttö voi kyllä itse päättää, pitääkö lapsen, eikä hänen raskaudenkeskeytyksestään kerrota huoltajalle jos tilanne tuntuu olevan hallussa. Jos lääkäri niin päättää, tytöstä tehdään ennakoiva lastensuojeluilmoitus. Todennäköisesti jo odotusaikana, viimeistään lapsen synnyttyä lastensuojelu ottaa tilanteen haltuun. Siinä ei riitä kuittaus, että tämä nyt ei ole mikään lastensuojeluasia. Suomi tarvitsee lapsia ja yrittää siksi lapsia suojella ja tukea, vaikka aina ei päästäkään ihanteelliseen lopputulokseen.

Elokuvan tarina on ilmestynyt myös kirjana. Mitä elokuvaan ei ole mahtunut, löytyy tekstistä, mutta elokuvan visuaalinen maailma ei välity kirjan sivuilta. Kauniisti sanoen voisi muotoilla, että mediat tukevat toisiaan. Tarina on uskottava, näyttelijät tekevät vaikeat roolinsa erinomaisesti. Paras saavutus tässä tyylilajissa on kohtausten dokumentaarisuuden tuntu, johon päästään hetkittäin huikeastikin.

Räpiköivistä nuorista tuli mieleen Andrei Zvjagintsevin elokuvan Jelena päähenkilön pojan kädetön perhe. Viimeistään siinä vaiheessa kun ankeassa lähiössä kasvaneet epäkelvot irrotetaan omasta ympäristöstään ja liimataan parempiosaisten Moskovaan, tragedia tuntuu väistämättömältä. Toisaalta Gilmoren tyttöjen kuvio voisi hyvin toteutua Kiiran ja Lennin tilanteessa, sillä edellytyksellä että kakaravanhemmat saisivat tarvitsemansa tuen ja jaksaisivat opiskella ja yrittää oman elämänsä sankareiksi. Herää kuitenkin pieni epäilys, kykenevätkö isättömien lähiöperheiden persaukiset, näköalattomat yksinhuoltajaäidit ja suomalaisen hyvinvointivaltion ja sivistyksen rippeet samaan kuin Rory Gilmoren rikkaat ja yhteiskuntatietoiset isovanhemmat.

On niitä nykyäänkin perheitä, jotka pysyvät yhdessä. Toivoa on. Helsingin kaupunki on toteuttanut vähä vähältä uudistuksia, jotta itäisten kaupunginosien eriarvoistuminen laantuisi. 1980-luvulla peräkyliltä keskustaan rakennettiin metroyhteys. Nykyään Myllypuro näyttää jo hieman erilaiselta kuin elokuva antaa ymmärtää – asuntokantaa on monipuolistettu, ostoskeskus kiiltelee uutuuttaan ja Metropolian kampus vetää tuhatmäärin nuoria oppimaan uutta. Eikä tarvitse lähteä Myllypurosta.

– Mia Öhman (julkaistu Filmihullussa 5/2018)