CARMEN (1983)

Ohjaaja
Carlos Saura
Henkilöt
Antonio Gades, Laura del Sol, Paco de Lucía, Cristina Hoyos
Maa
Espanja
Tekstitys
suom. tekstit/svensk text
Ikäraja
K7
Kesto
98 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm
Lisätieto
Prosper Mériméen kertomuksesta

Kuten Veren häissä, myös Carmenissa lavasteet ovat minimaaliset, tarina kerrotaan tanssin kautta ja pääosassa tanssii flamencolegenda Antonio Gades. Carmenissa olivat mukana myös mestaritanssijat Cristina Hoyos ja Paco de Lucía, ja tuloksena syntyi legendaa uudistava metaelokuva kuolemasta ja intohimosta.

***

Ingmar Bergmanin Fannyn ja Alexanderin ja Carlos Sauran Carmenin ollessa samaan aikaan nähtävissä Helsingissä meillä on ollut tilaisuus todistaa yhteentörmäys kahden osittain vastakkaisia ihanteita palvelevan perinteen välillä. Pohjoismaalainen voisi soveltaa niihin surumielisesti kahta Oscar Wilden aforismia, nimittäin: ”1800-luvun realismin inho on Calibanin raivoa, kun hän näkee omat kasvonsa peilissä.” Ja ”1800-luvun romantiikan inho on Calibanin raivoa, kun hän ei näe omia kasvojaan peilissä.”

Bergmanin teoksessa kohtaamme kaiken sen pohjoisen kohtuuttomuuden ja ylettömyyden, jolla pohjoismaalainen yrittää paeta kyvyttömyyttään syvään spontaanisuuteen. Mitään ei sanota matalalla äänellä, kaikki on – kuvaannollisesti puhuen – ulvottava, sisäinen tyhjyys on hintaan mihin hyvänsä peitettävä melulla. Tässä maailmassa ei ole balanssia, ei pyrkimystäkään tasapainoon, vaan kaikki tehdään ja koetaan liioitellusti. Ainoastaan välittömästi läsnäolevalla ja valtaisalla tunnetilalla tuntuu olevan merkitystä. Koiran tavoin saamme hakeutua nuuskien yhdestä rajattoman läsnäolevasta silmänräpäyksestä toiseen. Punninta ei ole mahdollista tässä jatkuvan kiihkon kutistamassa universumissa, jossa jokainen meluisa viesti on kuin huonokuuloiselle tarkoitettu.

Miten toista onkaan Sauran Carmen, jossa kohtaamme tunne-elämän, joka taipuu – vastarinnan alla – tottelevaiseksi muodolle. Katse vaihtelee jatkuvasti kahden äärimmäisyyden välillä ja yrittää loppuun saakka toteuttaa tasa-panosuorituksen. Lopullinen katastrofi tapahtuukin vasta sitten, kun tuo itsepintainen, perinteeseen sitoutunut hahmotustahto sortuu.

Lähestymme kahta toisilleen hyvin etäistä maailmaa näissä kahdessa elokuvassa. Sauralla meidät viedään valtavien laukaisemattomien jännitteiden ja tuskin pidäteltyjen vastakkaisuuksien läpäisemään kosmokseen, elämäntapaan, jolla on juurensa antiikissa. Sen vertauskuvana voisi olla holvi, joka muodollaan pakottaa kaksi ristiriitaista voimaa yhteen ja jonka päämääränä on se riemuvoitto, että voi mielessään käsittää – ja mahdollisesti hallita – näitä vastakohtia. Ainesosat kilpailevat ja kamppailevat keskenään, mutta kaaoksesta syntyy hahmo, osa liittyy kokonaisuuteen niin, ettei kummankaan sallita jäännöksettä hallita toista. Saavutettu harmonia on yhtä täpärä kuin joka hetki uhattu tasapainokin. Kun Herakleitos ylisti sodan luovaa kykyä tai Pindaros juhli kilpailua, tämä tapahtui vakuuttuneena siitä, että näistä tasaväkisten vastapuolten välisissä väkivaltaisista myrskyistä syntyisi jotakin uutta, vapaampi ja kattavampi näkökulma.

Antonio Gadesin koreografiaan tämä ihanne on jättänyt lukemattomia jälkiä: voimakkaat, toisiaan vastaan taistelevat ja vuorottelevat tunteet ovat tiukasti punnittuja ja hallittuja, niiden sallitaan kehittyä ankaran muodon sanelemaan rajaan asti. Mutta Gades ei ainoastaan tässä yhteydessä toteuta muodollista periaatetta – ihanteen kantajaa – ankaralla punninnalla ja tiukalla hillinnällä antaakseen rakkauden ytimeen, perinteeseen ja menneisyyteen kohota esiin. Myös Gadesin ja Cristina Hoyosin tai Laura del Solin ja Gadesin välisissä suhteissa näemme samojen väkivaltaisten vastakkaisuuksien kehittyvän tullakseen myöhemmin pakotetuiksi takaisin siihen muotoon, jota perinne on kautta sukupolvien viitoittanut rakkaudelle ja joka sallii sydämen pehmetä ja sielun avautua toiselle. Loppukatastrofi on seurausta siitä, että tämä ankara hierarkia on monien provokaatioiden jälkeen kovertunut ja heitetty kumoon: päähenkilöt menehtyvät epätoivon nurinkääntämän arvoasteikon merkeissä, toistensa käden kautta muuntuneessa syleilyssä: surmaamalla toisensa.

 – Mikael Enckellin mukaan (”Kollision mellan ideal – Bergman kontra Saura”, Hufvudstadsbladet 22.1.1984. Suom. Erkki Astala, ”Pohjoinen ja klassinen – ihanteiden yhteentörmäys” teoksessa Peiliin kirjoitettu, 1988) AA 1990