KINOKONSERTTI: FAUST + K. K. KOIVULA & DRAAMA-HELMI (1926)

Ohjaaja
F. W. Murnau
Henkilöt
Emil Jannings, Camilla Horn, Gösta Ekman
Maa
Saksa
Tekstitys
suom. tekstit/svenska texter
Kesto
108 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm
Lisätieto
saksalaisen kansantarun sekä Christopher Marlowen ja Johann Wolfgang Goethen näytelmien pohjalta • liput 15 / 10 €

W. Murnau kutoi tunnetusta kansantarusta ja sen Goethen tunnetuksi tekemästä versiosta valon ja varjon värittämän vision, joka kahmaisee katsojan mustien siipiensä syleilyyn. Sielunsa paholaiselle myyvästä miehestä kertovan Faustin (1926) erikoistehosteissa ei säästelty resursseja eikä mielikuvitusta. Elokuvan säestävät K. K. Koivula ja Draama-Helmi.

***

Renessanssitaikuri Faust on kiehtonut taiteilijoita halki vuosisatojen. Goethen Faust kuuluu ihmishengen jättiluomuksiin. Niin näytelmä kuin se onkin, se avautuu kuitenkin parhaiten lukemalla. Niinpä Ufa-yhtiön kulttuurimonumenttina valmistunut Faust-filmatisointi (1926, tuottaja: Erich Pommer, ohjaaja: F.W. Murnau) ei perustunutkaan Goetheen vaan alkuperäiseen kansankirjaan ja siitä juontuvaan satu- ja nukketeatteriperinteeseen. Pois jäi filosofinen ajatus faustisesta ihmisestä ja historian dialektiikasta (”olen osa voimaa syvää, joka pahaa tahtoo, saa aikaan hyvää”). Pinnalliseksi syytetty Faust sai toisen Ufan samanaikaisen mammuttielokuvan Metropoliksen tavoin osakseen murskakritiikin. Kun yleisökään ei pitänyt niistä tarpeeksi, nuo kaksi elokuvaa suistivat tuotantoyhtiön perikatoon.

Elokuvassa Faustin teema on supistettu arkkiveisuksi sielunsa myymisestä paholaiselle, mutta karsitussakin muodossa teema on kantava. Saksan uudempaan historiaan sitä ovat soveltaneet Thomas Mann Tohtori Faustuksessa ja István Szabó Mephisto-elokuvassaan. Eikä teema ole menettänyt ajankohtaisuuttaan, sillä faustisia sopimuksia tarjotaan yhä kaikkialla.Murnaun Faustin tyyli on arkkiveisua muistuttavaa naivismia, mutta pohjimmainen huumorintaju, inhimillisyys ja visuaalinen vakaumus pitävät sen koossa. Kriitikot olivat sokeita arvostellessaan Murnaun elokuvaa kirjallisesta lähtökohdasta. Faust on todellinen valonäytelmä, Lichtspiel. Mikään muu elokuva ei ole niin naiivin alkuperäisellä tavalla perustunut valon ja varjon vertauskuvalliseen voimaan. Valon enkeli Gabriel ja pimeyden lähettiläs Mefisto käyvät taistelun Faustin sielusta: tämä on elokuvan yksinkertainen dynamiikka. Murnaun muista elokuvista Faustin visuaalista ajatusta lähinnä on vampyyrielokuva Nosferatu, jossa pimeyden ruhtinaan tuhoaa auringon säde.

Mutta kun Nosferatu oli hyytävän liikkumaton, jo puoliksi vainaa, Murnaun Mefisto, jota tulkitsee Emil Jannings, on aina elohopeamaisessa liikkeessä. Muodonmuutokset, aikasiirtymät ja paikanvaihdokset käyvät vilahduksessa. Yllättäen Mefisto on myös koominen, jopa farssimainen hahmo. Elokuvanäyttelijän hyveenä on pidetty understatementia, mutta esimerkiksi Orson Welles on korostanut, että ylinäytteleminen voi olla yhtä vaikuttavaa. Vertailtakoon Janningsia Mefistona Wellesiin Hank Quinlanina Pahan kosketuksessa.

Ennen kaikkea Faust on silmän juhlaa. Eric Rohmer kirjoitti siitä väitöskirjansa. Herman G. Weinberg piti teosta kaikkien aikojen kauneimpana. Lotte Eisner löysi siitä ”valon fuugoja” ja näki kuvaaja Carl Hoffmannin valohämyn Rembrandtin veroisena. Alkujaksossa Mefisto kohoaa kaupungin ylle myrskypilvenä, pimentää sen viittansa varjolla ja puhaltaa alkuun mustan surman. Loppujaksossa järkensä menettänyt Gretchen tuudittaa näkymätöntä vauvaansa. Hänen kirkuessaan polttoroviolla huuto kantaa maailman ääriin, tulivuoren rinteellä mietiskelevä Faust hätkähtää ja rientää apuun liian myöhään. Sopimus paholaisen kanssa oli kirjoitettu palavin kirjaimin, ja liekehtivänä ilmestyy myös se ainoa sana, joka voi tehdä sopimuksen tyhjäksi: Liebe.

Faust solmi sopimuksen alun perin lääkärinä voidakseen pelastaa ihmisiä rutolta, mutta tempautui peilikuvaansa rakastuen nuoruuden ja kauneuden houkutuksiin. ”Kirottu olkoon nuoruuden harha!” hän huutaa Gretchenin palaessa roviolla, ja tässä Murnaun elokuva satuttaa narsismin ja hedonismin aikakauden katsojaa. Babelsbergin unelmatehtaan spektaakkelissa piilee piikki kuvan aikakauden pinnallisuutta kohtaan.

– Antti Alanen (pohjana artikkeli ”Valon ja pimeyden kamppailu”, Helsingin Sanomat 25.4.1999) 1.6.2000