MURDERS IN THE RUE MORGUE (1932)

Ohjaaja
Robert Florey
Henkilöt
Sidney Fox, Bela Lugosi, Leon Waycoff
Maa
USA
Tekstitys
ei tekstitystä
Ikäraja
K18
Kesto
61 min
Teemat
Kopiotieto
DCP

Löyhästi Poen novelliin perustuvassa elokuvassa hullu tiedemies (Lugosi) sieppaa neitsykäisiä luodakseen puolison puhuvalle gorillalleen. Saksalaisesta ekspressionismista inspiroituneet näkymät, Karl Freundin (Metropolis) kuvaus sekä Bela Lugosin tuijotus ja ääntäminen paikkaavat puutteet, joita kriittinen katsoja voi nähdä Poe-versioinnin osalta.

***

Murders in the Rue Morgue on korkealuokkainen, yleensä unohdettu klassinen kauhuelokuva. Sen kuvamaailma viittaa yhtä lailla surrealismiin kuin ekspressionismiinkin, ja sillä on mielenkiintoinen paikka lajin kehityksessä, sillä se yhdistää toisiinsa kahta kaikkein huomattavinta joskin muuten täysin yhteenkuulumatonta kauhuelokuvaa. Siinä on selviä yhteyksiä Tohtori Caligarin kabinettiin: ekspressionistinen lavastus ja valaistus; toiminnan lähtöpisteenä on huvipuisto; paholaistohtori esittelee olentoaan ja lähettää sen kidnappaamaan sankarittaren; pako kattojen yli. Toisaalta se ennakoi King Kongia: unissakävelijän sijasta hirviö on gorilla, joka rakastuu sankarittareen, ryöstää tämän yöllä ja ammutaan alas katolta. On yhtä tärkeää havaita perusaiheet, jotka toistuvat länsimaisen kauhuelokuvan kehityksessä, kuin kunkin elokuvan yksilölliset erikoispiirteet. Kauhuelokuvan määritelmä ”hirviö uhkaa normaalisuutta” sopii teokseen hyvin.

Aluksi elokuva määrittelee normaalisuuden. Se keskittyy melko pakkomielteisesti kahteen heteroseksuaaliseen pariin, joiden nähdään tutustuvan huvipuiston nähtävyyksiin. Pariskunnat kirmailevat luonnossa. Pierren lemmentunnustus Camillelle on merkittävä. Hän korostaa naisen puhtautta; tämä on ”kukka” ja ”tähti”; hän varoittaa naista olemasta utelias tietämään mitä ympärillä olevissa taloissa tapahtuu; nainen ei saa myöskään tietää mitä Pierre tekee ruumishuoneella. Pierren pyylevä ja naismainen ystävä Paul on stereotyyppinen homo, joskin suojaksi tällaiselta mielleyhtymältä hänet on varustettu tyttöystävällä. Pierren ja Paulin yhteisasuminen on porvarillisen avioliiton parodia; Paul valittaa, että Pierre ”tuo ruumishuoneen kotiin”.

Hirviön hahmo Murders in the Rue Morguessa on monijakoinen, kuten kauhuelokuvassa toisinaan (Caligari, Island of Lost Souls). Tällä kertaa hirviöllä on kolme hahmoa: tri Mirakle, hänen apurinsa, ja Erik ”peto jolla on ihmisen sielu”. Palvelijan rooli on pieni mutta tärkeä: hän on puoleksi ihminen ja puoleksi eläin ja siten Miraklen ja Erikin välimuoto. Miraklella ja Erikillä on kuitenkin toinenkin yhteys: Mirakle itse himoitsee Camillea, ja Erik (hänen eläimellinen jatkeensa) on himon tyydytyksen väline. Yhdessä he ruumiillistavat amerikkalaisen kulttuurin kahta keskeistä, näennäisesti ristiriitaista, pelonaihetta: älyllisyyttä ja eroottisuutta.

Mikä on normaalisuuden ja hirviön välinen suhde? Pintatasolla elokuva väittää, että puhtaus/normaalisuus on mahdollista erottaa saastuttavasta eroottisuudesta/turmeluksesta. Syvemmällä tasolla se osoittaa, että erottelu on mahdotonta. Tri Mirakle käsittelee kuulutuksessaan evoluutioteoriaa: Erik on ”pimeys ennen ihmiskunnan aamunkoittoa”. Hänen kokeidensa tavoitteena on todistaa, että Erikin veri on ”sekoitettavissa ihmisvereen”, ja koska kaikki koehenkilöt ovat naisia, seksuaaliset mielleyhtymät ovat selviä.

Kaksoisolennon aihe jäsentää elokuvaa hienovaraisesti. Mirakle, Erik ja apuri ovat Pierren pimeitä peilikuvia. Huipennuksessa Pierre ja Erik kohtaavat toisensa katolla, ja Pierre ampuu Erikin: sankari tuhoaa doppelgängerin, joka ruumiillistaa hänen torjuttua minuuttaan.

Kiehtovaa Murders in the Rue Morguessa on sen ratkaisematon sisäinen ristiriitaisuus. Huvipuistossa Mirakle julistetaan kerettiläiseksi luomistyön pilkkaajaksi; puhtauden/normaalisuuden yhteys uskonnollisuuteen kiteytyy kuvaan valaistusta krusifiksista Camillen vuoteen yllä. Silti Miraklen darwinilainen ajattelu on selvästi tarkoitettu otettavaksi todesta. Erik ja ihmiset eivät ole erotettavissa toisistaan; apina on meidän kaikkien sisimmässä; ”ruumishuonetta” ei voi sulkea ”kodin” ulkopuolelle.

– Robin Woodin mukaan (The American Nightmare, 1979) AA 1994