SOLOVETSKIN VALTA (1988)

Vlast Solovetskaja
Ohjaaja
Marina Goldovskaja
Maa
Neuvostoliitto
Tekstitys
English subtitles
Ikäraja
K7
Kesto
90 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm

Marina Goldovskajan arvokkaassa gulag-dokumenttielokuvassa aiheena on vankileireistä ensimmäinen. Huom! Solovetskin valta korvaa peruuntuneen Slon-elokuvan näytöksen.

***

Marina Goldovskajan erinomainen dokumenttielokuva Solovetskin valta vuodelta 1988 on ensimmäisen luokan elokuvajournalismia. Se on historiallisesti merkittävä ensinnäkin sen takia mitä se näyttää aikoinaan tapahtuneen, mutta myös koska se kertoo siitä itsetutkiskelusta, joka on meneillään Neuvostoliitossa.

Elokuva kertoo vankileiristä, jonka sanotaan olleen kaikkien myöhempien gulagien arkkityyppi, vaikka se olikin toiminnassa vain varsin vuosina 1923-39. Se oli luokitukseltaan ”erikoispalveluleiri”, ja se sijaitsi Valkoisen Meren [= Vienanmeri] suurimmalla saarella Solovetskin saaristossa. Jo ennen vallankumousta venäläiset tunsivat sen hyvin. Siellä sijaitsi aikoinaan 1400-luvulta peräisin ollut luostari, ja 1500-luvun puolestavälistä alkaen tsaarin hallinto lähetti sinne poliittisia pakolaisia. Nykyisin Solovetski on lähestulkoon turistikohde. Saaret ovat kauniita, mäntymetsän peittämiä hieman samaan tapaan kuin Kanadan pohjoisosissa.

Mutta kuten Goldovskajan elokuvassa kerrotaan, vankileiri oli jotakin aivan muuta, raa’alla voimalla hallittu vankisiirtola, jossa tavalliset vangit olivat eliittiä ja poliittiset vangit (kirjailijat, opettajat, tiedemiehet, papit, nunnat), jotka oli lähetetty sinne uudelleen koulutettavaksi, sosiaalisen asteikon pohjalla. Elokuvan kehyksenä toimivat kuvat Solovetskista sen nykytilassa, kuvat vankileirin ja luostarin raunioista. Muutoin elokuva koostuu haastatteluista, joita ovat antaneet puolen tusinaa vankileiriltä selvinnyttä, sekä omalaatuisesta virallisesta vankileiriä käsitelleestä elokuvasta vuodelta 1928. Tuossa mykkäelokuvassa nähdään muun muassa Maksim Gorki tekemässä hyväksyvää tarkastuskäyntiä leirille. Elokuvan tarkoitus oli näyttää kansalle kuinka menestyksekkäästi hallitus vei eteenpäin uudelleenkoulutusohjelmaansa. Tätä Goldovskajan arkistojen kätköistä löytämää elokuvaa ei kuitenkaan koskaan päästetty levitykseen, mikä onkin hyvin ymmärrettävää. Tekijät onnistuivat niin hyvin pyrkimyksessään luoda idealisoitu kuva leiristä (vangit syövät täysiltä lautasilta valkoisilla liinoilla peitettyjen pöytien ääressä), että epäiltiin sen vain raivostuttavan neuvostokansalaisia. Vangithan elivät paremmin kuin he.

Yksittäisten selviytyjien lausunnot ovat ehkä vain karmeampia, kun ne annetaan ajallisen etäisyyden mahdollistamalla jäänkylmällä asiallisuudella. Eräs vanha mies muistelee vuonna 1929 yhden ainoan yön aikana tapahtunutta 300 poliittisen vangin teurastusta. Toinen mies kertoo, kuinka ensimmäiset poliittiset vangit olivat raivoissaan, kun heiltä evättiin saaren johtaminen, mikä oli ollut tsaarinajan poliittisten vankien erityisoikeus. Jopa tuon propagandaelokuvan tekijää haastatellaan. Hän ravistelee päätään muistellessaan kuinka elokuva hyllytettiin. ”Paras elokuvani”, hän huokaa.

Goldovskaja, joka myös kuvasi elokuvansa säilyttää tietyn etäisyyden materiaaliinsa. Se puhuu kyllin voimakkaasti omalla voimallaan. Katsoja jää melkeinpä haluamaan lisää: enemmän haastatteluja, enemmän tietoja leiristä (miksi se suljettiin 1939?), enemmän sen suhteesta toisiin leireihin ja Neuvostoliiton rangaistusjärjestelmään.

– Vincent Canbyn mukaan HB 20.4.2004