OLEMME KAIKKI MURHAAJIA (1952)

Nous sommes tous des assassins/Smygande steg/Hiipivät askeleet
Ohjaaja
André Cayatte
Henkilöt
Marcel Mouloudji, Georges Poujouly, Raymond Pellegrin
Maa
Ranska/Italia
Tekstitys
suom. tekstit/svensk text
Ikäraja
K16
Kesto
113 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm

Cayatten ja käsikirjoittaja Charles Spaakin laki- ja moraalitutkielmien sarja alkoi vuonna 1950 teoksella Oikeus on tapahtunut. Seuraava elokuva Olemme kaikki murhaajia hyökkäsi rajusti Ranskassa vasta vuonna 1981 kumottua kuolemanrangaistuskäytäntöä vastaan, ja se on monien mielestä säilynyt ohjaajan pääteoksena.

***

Entinen asianajaja André Cayatte on kahdessa elokuvassaan seikkaperäisesti analysoinut yhteiskunnal­lista oikeudenmukaisuutta: Oikeus on tapahtunut (1950) käsitteli juryn toimintaa ja nyt Hiipivät askeleet on katkera ja älykäs elokuva kuolemanrangaistuksesta. Ulkoisesti Cayatten syytekirjelmällä on tuomio­istuinpöytäkirjan viileä muoto, pintakerros joka tahallaan peittää ne tunteet, jotka aina kätkeytyvät kan­keiden muotoilujen ja juridisen logiikan alle. Ohjaajan onnistumisen osoittaa se, että Cayatten elokuvan kokee samalla tavalla vaikuttavana ja herättävänä kuin lukisi vahvasti ja vakuuttavasti kirjoitetun yhteis­kunnallisen pamfletin: sekoittamalla inhimillistä paatosta, purevaa ironiaa ja yhteiskunnallista tausta-analyysiä, kaikki puettuna oikeudellisen puolustuspuheen asuun, käydään hyökkäykseen epäkohtaa vas­taan ja vedotaan sekä kollektiiviseen että yksilölliseen omatuntoon. Näin esiteltynä Cayatten hyökkäys­kulma saattaa vaikuttaa keinotekoiselta ja vieraalta, mutta sitä se ei ole: kyseessä on uskomattoman tai­tava kuvakirjoitus, joka valitsee keinonsa ja perusteensa niin varmasti, että vastalauseet tämän yhteis­kunnallisen logiikan mallinäytteen edessä alkavat tuntua liioitelluilta.

Cayatte valaisee kuolemanrangaistuksen taustaa ja seurauksia ensin erään elokuvan lääkärin repliikillä (”kuolemanrangaistus ei ole mikään terveellinen esitemerkki, sillä rikollisuutta yhtä vähän kuin tuber­kuloosia ei paranneta esimerkillä”), sitten kuvauksella kuolemansellin olosuhteista. Yhteiskuntateoreet­tinen puoli hahmottuu läpitunkevin pikavedoin kuolemaantuomitun taustasta. Hän on lukutaidoton nuo­rukainen, joka sodanaikana on oppinut tappamaan saksalaisia, mutta joka rauhan tultua ei jaksa oivaltaa, että mikä ennen oli isänmaallinen uroteko, on nyt murha. Tavattoman taitavasti Cayatte hitsaa kuvioonsa yksityiskohdan yksityiskohdan perään, osoittaa havainnollisia paralleeleja, rakentaa järjestelmäänsä ja kun hän on saavuttanut haluamansa pisteen, hän siirtyy kuvaamaan elämää kuolemansellissä, epämuka­van makaaberia näytelmää, joka huolellisessa seikkaperäisyydessään muistuttaa keskiaikaisten kidutus­kohtausten kalseita seremonioita. Cayatten kyky säilyttää analyyttinen otteensa, olla antamatta katsojalle hengähdystilaa tai aikaa vastalauseelle – juuri tämä luo elokuvan voiman, kiehtovan yhteiskunnallisen dokumentin ja hiotun ilmaisun leiman.

– Jerker A. Eriksson (Nya Pressen 27.3.1954)