FLAMENCO (1995)

Ohjaaja
Carlos Saura
Henkilöt
Paco de Lucía, Manolo Sanlucar, Enrique Morente
Maa
Espanja
Tekstitys
suom. tekstit/svensk text
Ikäraja
S
Kesto
102 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm

Flamencoelokuvien klassikko osoittaa kyseisen taidelajin rikkauden. Vittorio Storaron taitavasti kuvaama dokumenttielokuva koostuu eri ikäisten ja erilaisia tyylejä edustavien muusikoiden sekä tanssijoiden esityksistä. Ne osoittavat, että flamencossa ei ratkaise ikä vaan asenne.

***

 

Flamenco kehittyi Andalusiassa 1800-luvun alkuun tultaessa, jolloin kansojen, uskontojen ja kulttuurien sekoitus oli synnyttänyt uudenlaisen musiikin. Koraalilaulu, mozarabien jeremiadit, gregoriaaninen laulu, kastilialaiset romanssit, juutalaisten valitusvirret, afrikkalaiset kansantanssit ja alunperin kaukaa Intiasta saapuneiden mustalaisten rytmit sekoittuivat uudeksi musiikkimuodoksi, joka nykyään tunnetaan flamencona. Se ilmentää itseään laulun, tanssin ja kitaran avulla. Espanjassa näillä kolmella on perinteisesti tietty hierarkia. Laulu on arvokkainta, koska se syntyi ensin. Tanssi ei ole nauttinut samaa arvostusta, vaikka Espanjan ulkopuolella se on tunnetuin osa flamencoa.

Espanjalaisen nykyelokuvan isähahmo Carlos Saura jatkaa Flamencossa sitä maansa omaperäisen tanssi- ja musiikkikulttuurin esittelyä, jonka hän aloitti elokuvillaan Veren häät (1981) ja Carmen (1983) ja jatkoi teoksilla Noiduttu rakkaus (1986) ja Sevillanas (1993). 1980-luvun tanssielokuvista poiketen Flamenco ei ole elokuvattua tanssidraamaa, vaan puhdasverinen dokumentti, joka 20 musiikki- ja tanssiesityksen sekä kymmenien taiteilijoitten voimin esittelee flamencon eri suuntauksia. Tapahtumapaikaksi lavastettiin vanha rautatieasema Sevillassa, flamencon syntysijoilla. Kuvissa annetaan näkyä varsinkin vanhimpien esiintyjien hienoinen hämmennys, sillä tilanne on heille epänormaali: flamenco ei kuulu steriiliin studioon.

Flamenco ei ole pelkästään värikkäitä mustalaisasuja, kiihkeiden kitararytmien tahtiin kopisevia kenkiä sekä ylpeän eroottista tanssia. Niitä riittää Sauran elokuvassakin, mutta siinä on myös paljon muuta: iäkkäiden miesten kurkusta purkautuvaa säestämätöntä surulaulua, iloisen kristillistä joululaulua tai viulun ja sellon siivittämää modernia tanssia. Sauran elokuva paljastaa flamencon hämmästyttävän monimuotoisuuden, mutta puristina Saura antaa etusijan laululle. Se on rohkea ratkaisu, sillä flamenco-laulu saattaa kuulosta asialle vihkiytymättömän, länsimaiseen melodiankulkuun ja äänenmuodostukseen tottuneen kuulijan korvissa varsin erikoiselta.

Sauran elokuvassa esiintyy edustava valikoima aikamme johtavia flamenco-taiteilijoita uljaasti tanssivasta Joaquin Cortesista sydäntäsärkevästi laulavaan Fernanda de Utreraan ja kitaravirtuoosi Paco de Luciaan. Esiintyjien kasvot vaihtuvat nuorista persikkaposkista ajan uurtamiin ukkoihin ja vartalot rehevistä mustalaismammoista langanlaihoihin tanssityttöihin, mutta heidän tulkinnoistaan välittyvä intohimo ja kaipuun syvyys pysyvät vakiona. Elokuvasta välittyy myös se, että kaikessa koreudessaankaan flamenco ei ole ulkoisen näyttämisen, vaan läpitunkevan läsnäolon taidetta. Tosi taiteilijan sielusta ja ruumiista kasvavat virtuoosimaisetkin suoritukset luontevasti kuin viiniköynnökset Espanjan maasta ja auringosta.

– Eri lähteiden mukaan ST