SOY CUBA (1964)

Jag är Kuba
Ohjaaja
Mihail Kalatozov
Henkilöt
Sergio Corrieri, Salvador Wood, José Gallardo
Maa
Neuvostoliitto/Kuuba
Tekstitys
English subtitles
Ikäraja
K12
Kesto
141 min
Teemat
Kopiotieto
DCP

Elokuvallinen riemuvoitto Soy Cuba esittelee neljän eri tarinan avulla Kuuban sosiaaliset syy-seuraussuhteet vuoden 1959 vallankumoukseen. Rajattomalla budjetilla toteutettua hanketta kuvattiin vuosia, mutta se hyllytettiin melkein heti valmistumisensa jälkeen. 1990-luvulla elokuva palautettiin kadotettuna aarteena takaisin tietoisuuteen, minkä jälkeen se nopeasti lunasti paikkansa maailman elokuvan kaanonissa.

VISIONÄÄRISTÄ AGITPROPIA

Kiistattoman hirviömäinen ja henkeäsalpaavan kaunis, naurettava ja ihailtava Soy Cuba (”Olen Kuuba”) sekoittaa arvioinnin tavanomaiset mittapuut. Se on houreista, lyyristä, eeppistä kommunistista propagandaa, joka oli valmisteilla ainakin kolme vuotta. Se on liian camp ja liian groteski, jotta sitä voisi pitää ”mestariteoksena”, mutta välittäisin siitä varmaan vähemmän, jos se olisi sellainen. Se on kyllä elokuva, joka on ”pakko nähdä”, mutta sitä ei voi suositella kaikille.

Venäläis-kuubalaista yhteistuotantoa inhottiin tiettävästi yhtä lailla niin Venäjällä kuin Kuubassakin, ainakin virkamiespiireissä. Kuubassa se tunnettiin lempinimellä ”En ole Kuuba”. Sitä ei ilmeisesti missään muualla nähty ennen Telluriden elokuvajuhlia vuonna 1992, jossa tekstittämätön kopio esitettiin kunnianosoituksena Mihail Kalatozoville. Francis Ford Coppola ja Martin Scorsese toivat sen Yhdysvaltain levitykseen vuonna 1995, mutta sitä on vaikea verrata muihin taide-elokuviin, joita he ovat esittäneet. Se tuo usein mieleen kaksi kuuluisaa keskeneräistä Latinalaisen Amerikan kuvausta, joiden tekijöinä olivat lahjakkaat sivulliset: Sergei Eisensteinin Que Viva Mexico! ja Orson Wellesin It’s All True. Ennen Kuuban ohjuskriisiä käynnistetty Soy Cuba tuo mieleen myös Eisensteinin (Potjomkin) ja Pudovkinin (Dezertir) mutta myös historialliset episodielokuvat kuten Rossellinin Paisà. Barokkisuudessaan Soy Cuba tulee lopulta paradoksaalisesti lähimmäksi Walt Disneyn elokuvaa Kolme caballeroa (1945).

Tekijyys kuuluu elokuvan keskeisiin ongelmiin, eikä ole selvää, että Kalatozoville kuuluu ansio teoksen omaperäisyydestä. Sen ainutlaatuinen, hohtava mustavalkoinen visio ja runoilija Jevgeni Jevtushenkon äskettäinen lausunto viittaavat siihen, että päätekijä on kuvaaja, poikkeuksellisen lahjakas Sergei Urusevski (1908–1974). Urusevski kuvasi myös Kalatozovin elokuvat Kurjet lentävät (1957) ja Älä odota kirjettä (1960); jälkimmäisen sanotaan innoittaneen sekä Tarkovskia että Coppolaa.

Mainittakoon vielä, että elokuva on pääasiassa espanjankielinen, mutta jotkin vuorosanat ovat englanniksi, ja mukana on myös venäläistä selostusta ja englanninkielisiä alatekstejä.

Kuvatyyli muistuttaa läheisesti Wellesiä: matalat ja vinot kuvakulmat, pitkät ja ilmaisuvoimaiset kameranliikkeet, chiaroscuro, laajakulmaobjektiivi, syvätarkka kuva. Soy Cuba ei niinkään muistuta Wellesin samanaikaista Oikeusjuttua kuin Pahan kosketusta, joka sekin sijoittuu Latinalaiseen Amerikkaan. Yhteydet ovat ideologisesti mielenkiintoisia siinä miten muodon rohkeus ylistää yksilöllisyyttä ja millainen monimielinen houkutus syntyy kuvatusta dekadenssista.

Elokuva jakautuu neljään jaksoon, jotka kuvaavat Batistan Kuuban viimeistä vaihetta ennen vallankumousta. Ensimmäisessä siirrytään trooppiselta virralta Havannan yökerhoon, jossa legendaarinen keskeytymätön kamera-ajo vie meidät kerrostalon katolta uima-altaaseen veden alle. Toisessa tarinassa sokeriruokoviljelijä saa kuulla maansa myydyn United Fruit Companylle, ja katkerana hän sytyttää talonsa ja peltonsa tuleen. Kolmannessa tarinassa radikaalit opiskelijat nousevat kapinaan Havannassa. Vallankumousmarttyyrin hautajaiskulkueessa kamera nousee lentoon todistamaan eeppisen näyn katkeamattomassa otoksessa. Neljännessä tarinassa seurataan kapinallisia vuorilla.

Urusevski ja hänen lahjakas tiiminsä, joista kolme on kreditoitu ”pyroteknikoiksi”, käyttivät infrapunafilmiä hämmästyttävänä tehokeinona, joka mytologisoi Kuuban maisemat ja muuttaa ne unenkaltaisiksi. Arviolta 97% elokuvasta kuvattiin käsivaralta. Alkujakson hotelliotoksessa kolme kuvaajaa siirsi kameraa kädestä toiseen. Eclair-kameran linnsi oli varustettu sukellusveneen periskoopin nopeasti pyörivällä lasilevyllä vesipisaroiden poistamiseksi. Käsivarakuvaus sai elokuvan tuntumaan persoonalliselta mutta ei yksilölliseltä, mikä ilmentää osuvasti teoksen poeettista ja poliittista ohjelmaa.

– Jonathan Rosenbaumin mukaan (Chicago Reader, 8.12.1995, sisältyy teokseen Essential Cinema, Baltimore / Lontoo: The Johns Hopkins University Press, 2004) AA 19.2.2009

Rosenbaum viittaa Robert Warshown kylmän sodan arvioon Eisensteinin, Pudovkinin ja Dovzhenkon elokuvista. Warshaw tunsi häpeää taiteesta, joka ei ollut inhimillisyyden palveluksessa. Herää kysymys, estetisoiko Soy Cuba kärsimystä. Saman kysymyksen voi esittää yhtä hyvällä syyllä Hollywood-elokuvista. Rosenbaumin ehdotus rinnakkaiskatsottavaksi Soy Cuballe on Leo McCareyn My Son John: ”they’d make a dream double feature”.

Merkittävä kriittinen tutkielma Soy Cubasta on myös J. Hobermanin kirjassa The Red Atlantis (Philadelphia: Temple University Press, 1998).

Rosenbaum ja Hoberman ovat kiusaantuneita siitä, että Soy Cuba on nähtävissä kommunismin puolustuspuheena. Elokuvan voi katsoa myös vastakkaisella tavalla: kapinan ja vapauden puolustuspuheena, joka asettuu kaikkea tyranniaa ja terroria vastaan. Tämän voi aavistaa olleen myös tekijöiden tietoinen tarkoitus. Suojasään loppuvaiheessa valmistunut Soy Cuba joutui Brezhnevin kauden hyllytyksen uhriksi.