ILVEILIJÄT (1928)

Show People
Ohjaaja
King Vidor
Henkilöt
Marion Davies, William Haines, Dell Henderson
Maa
USA
Ikäraja
S
Kesto
83 min
Teemat
Lisätieto
piano

Marion Davies on elementissään koomisena näyttelijänä ja taitavana imitaattorina. Vidorin ohjaamana hän imitoi roolihahmossaan mm. Gloria Swansonia. Davies esittää Hollywoodin uutta tulokasta Peggy Pepperiä, joka on matkalla tähteyteen. Cameona nähdään liuta tähtiä: tyttö törmää sattumalta mm. Charlie Chapliniin, John Gilbertiin ja Daviesiin itseensä.

***

Vidor ei pystynyt edes lukemaan loppuun Show People -näytelmää, joten hän pyysi uutta työtoveriaan Wanda Tullockia (jolla on käsikirjoituskrediitit viidessä hänen seuraavasta kuudesta elokuvastaan) uusimaan sen Glorian Swansonin elämäntarinan innoittamana. Marion Davies esittää lopullisessa elokuvassa eteenpäin pyrkivää tähtöstä, Peggy Pepperiä, joka aloittaa uransa slapstick -elokuvien kohelluksessa mutta etenee sitten ”taiteelliseen” arvokkuuteen Patricia Pepoirena. Hänet palauttaa maan pinnalle Billy Boone (William Haines), näyttelijä, jonka hän jätti taakseen tekemään liukuhihnalta tuotettavia kaksikelaisia pätkiä, suihkuttamalla soodavettä hänen naamaansa (kermakakun sijaan, myönnytyksenä tuottajana toimineelle William Randolph Hearstille [jolla oli suhde Daviesin kanssa ja jonka uran edistämiseksi hän oli perustanut Cosmopolitan yhtiön]).

Samalla kun Hollywood asetelma synnyttää odotuksia glamourista, Vidor dokumentoi ironisesti kuinka roskaviihde sekoittuu ylevään tyyliin ja millainen hiostavan työ on kevyimmänkin slapstick-elokuvan takana. Hollywoodille ei sentään hurrata, mutta ottaen huomioon silloisen keskustelun sen moraalittomuudesta, se ei myöskään näyttäydy minään haureuden pesänä, pikemminkin eräänlaisena pikku kaupunkina, jossa tavanomaiset moraaliset heikkoudet ovat valloillaan ja jossa ne yleensä saavat rangaistuksensa tai johtavat anteeksiantoon. Elokuvassa on suurenmoinen satiirinen kohtaus jossa MGM:n tähdet, lounaalla MGM:n tähtien pöydässä, käyttäytyvät aivan kuin esittämänsä hahmot valkokankaalla. Erityisen ironinen on kohtaus jossa Marion Davies Peggy Pepperinä tuijottaa Marion Daviesiä Marion Daviesinä eikä ole erityisen vaikuttunut.

Etelän kaunotar Peggy ja hänen isänsä  kersantti Pepper (Dell Henderson) ovat ajaneet koko maan läpi Georgiasta tähän ”Hollywoodiksi kutsuttuun kultiaseen läiskään kartalla”. Aloittelevat  näyttelijät odottavat roolien jakajan toimiston ovella, kaikki väsyneinä, kärsivällisinä ja passiivisina, muodostaen suuren kontrastin rooliasuihinsa nähden (cowboyta, voimamiehiä, jopa koira pää riipuksissa). Mutta Peggy ja hänen isäpappansa saapastelevat suoraan sisään, eivät hyväksy ei:tä vastaukseksi ja panevat parastaan. Kohtaus on hyvin samantapainen kuin Harold Lloydin Filmihullussa, vaikka Lloyd ei siinä teekään eroa sen välillä, nauretaanko hänelle vai hänen mukanaan. Kuten Lloydin, myös Peggyn esitys on niin huono kuin vain olla ja voi. Mutta hänen esityksissään erilaisista tunteista (meditaatio, intohimo, suuttumus, suru, ilo) on omat hetkensä – kuten taitava taittelemattoman nenäliinan käyttö leikkauksen merkkinä. Lopputulos on sellainen sekoitus nokkelaa ja kauheaa, että roolitoimiston sihteeri voi vain tuijottaa, vastustella, nauraa ja päästää hänet sisään, Hävinneet voivat olla hyvinkin lahjakkaita, mutta lahjakkuus ilman yritteliäisyyttä ei ole mitään, kun taas yritteliäisyys ilman lahjakkuutta saattaa tarjota mahdollisuuden muuttua joksikin aivan uudeksi. Peggystä tulee vähitellen kyllin hyvä selviytyäkseen Hollywoodissa.

Vidor tuo Capran nokkeluuden ja Cukorin lämmön tilalle elinvoimaisen kimmoisuuden, josta jopa kasvaa tietynlainen häikäilemättömyys. Mutta Peggyllä ja hänen isällään, jotka molemmat ovat hukkua omiin teennäisyyksiinsä, on myös hiljaista kärsivällisyyttä, ikään kuin jopa itsekeskeisyys voisi olla voimavara. Loppujen lopuksi inspiraatio ja harha ovat kuin kolikon kaksi puolta.

– Raymond Durgnatin ja Scott Simmonin kirjan King Vidor, American mukaan, HB 3.10.2002