HIRVEÄT VANHEMMAT (1948)

Les Parents terribles
Ohjaaja
Jean Cocteau
Henkilöt
Jean Marais, Josette Day, Marcel André
Maa
Ranska
Ikäraja
S
Kesto
102 min
Teemat

Cocteau kirjoitti kevyen boulevard-näytelmän vuonna 1938. Se aiheutti skandaalin, ja kiellettiin miehityksen aikana moraalittomana perhekuvauksena. Kymmenen vuotta myöhemmin Cocteau halusi taltioida loistavien näyttelijöidensä työn ja herätti jälleen pahennusta, koska kuvasi teatteria valkokankaalle keskellä neorealismin kukoistusta.

***

Minun täytyy myöntää, että pidän elokuvaa Hirveät vanhemmat elokuvallisesti onnistuneimpana saavutuk­senani. Olin asettanut itselleni kolme päämäärää: 1) tallettaa ainutlaatuisen esiintyjäkokonaisuuden suoritus, 2) kävellä näyttelijöiden keskellä, 3) vakoilla heitä avaimenreiästä ja siepata teleobjektiivilla villit petoni näiden tietämättä.

Hirveät vanhemmat ei ole realistinen elokuva siinä mielessä, että olisin koskaan tuntenut perhettä, joka elää tällä tapaa.  Tekaisin tämän perheen, koska minua sattui tuohon aikaan kiinnostamaan komedian yhdistäminen tragediaan ja yritys sotkea vaudeville-juonen puitteissa henkilöt tilanteisiin, joita voidaan verrata palavassa ta­lossa toisiaan tuuppivien ihmisten järkytykseen.

Korostin teatterimaisuutta turvautumatta kertaakaan ns. filmillisyyteen. Yritin vain kerätä, keskittää, tiivistää ja pysyä erossa siitä realismista, johon elokuva tavallisesti pyritään kietomaan, kun se näyttää alastomalta.

Minulle – ja sanon tämän ilman paradoksin tavoittelua – Kaunotar ja hirviö, Kaksipäinen kotka ja Orfeus ovat yhtä realistisia kuin Hirveät vanhemmat siitä mainiosta syystä, että kaikki elokuvat ovat realistisia ta­vassa, jolla ne näyttävät asioita sen sijaan, että vihjailisivat niistä sanoin. Se, mitä nähdään, se nähdään.

– Jean Cocteau

”Näytelmän tapahtumista on sanottava, että ne loppupuolta lukuun ottamatta ovat jokseenkin sovinnaista perhe­draamaa. Jos joku vähemmän taitava ohjaaja olisi käynyt käsiksi näihin banaaleihin tapahtumiin, olisi lopputu­los saattanut olla sietämätön. Mutta Cocteaulla on aivan määrätty tarkoitus, kun hän käyttää tällaista tapahtu­makaavaa. Hän saa katsojan aivan tietoisesti epäilemään, katsooko hän tavallista melodraamaa, aivan tietoisesti hän hämäännyttää katsojaa edelleen antamalla tilanteiden tai joidenkin kohtausten kääntyä puhtaaksi farssiksi. Näin hän saa paremmin esiin tarinan perusvireen, joka leimahtaa näkyviin muutamien silmänräpäysten hurjuu­dessa ja syvässä tragiikassa. Mutta nämä totuuden hetket ovat lyhyitä ja viitteellisiä, seuraavassa hetkessä palaa epäily. Kerta kerran jälkeen katsojan on pakko kysyä itseltään, onko tämä komediaa vai tragediaa eikä Cocteau anna mitään yksiselitteistä vastausta – vain näytelmän kokonaisuudesta se on löydettävissä. Mikään ei ole kor­kealentoisen traagista eikä liioitellun koomista. Tavanomaisella paradoksien tajullaan Cocteau koko ajan pyrkii näyttämään traagisen siinä komediassa, jota henkilöiden on pakko esittää, ja koomisen heidän tragediassaan.”

– Ole Gammeltoft (Danske Filmmuseumin esitteen mukaan)

Mitä uskollisemmin elokuva pitäytyy alkuperäistekstiin ja sen teatteritoteutuksen vaatimuksiin, sitä väistämät­tömämmin elokuva syventää omaa kieltään. Paras käännös on se, joka todistaa syvällisimmästä ja intiimeim­mästä tuntumasta kahden kielen alueeseen ja niiden hallitsemiseen.

Elokuvassa Hirveät vanhemmat Cocteau palasi katsojan ja näyttämön suhteen alkulähteille. Elokuva antoi mahdollisuuden lähestyä draamaa monista näkökulmista, mutta Cocteau valitsi tarkoituksellisesti vain katsojan näkökulman – sehän on näyttämön ja valkokankaan ainoa yhteinen nimittäjä. Näin Cocteau säilyttää näytel­mässä teatraalisesta luonteesta olennaisimman. Hän ei yritä – niin kuin monet muut ohjaajat liuottaa teatteria elokuvaan. Sitä vastoin hän käyttää kameran mahdollisuuksia korostamaan kohtausten näyttämöllisiä rakenteita ja niiden psykologisia seurauksia. Elokuvan erikoisanti tälle elokuvalle on korostetun teatraalinen.

Laurence Olivieirin, Orson Wellesin ja Cocteaun elokuvat ovat paradokseja: nehän ottavat tarkasti huomioon näytelmän tekstin ja rakenteet. Näytelmä ei niissä ole mikään ”sovitettava” aihe. Se esitetään elokuvan keinoin. Nämä onnistuneet ”näytelmäelokuvat” ovat täysin muuttaneet naiivin ”säilötyn teatterin” ongelman.

– André Bazin