TERVETULOA IKÄVÄ (1958)

Bonjour Tristesse/Ett moln på min himmel
Ohjaaja
Otto Preminger
Henkilöt
Deborah Kerr, David Niven, Jean Seberg
Maa
USA
Tekstitys
svensk text
Ikäraja
S
Kesto
94 min
Teemat
Kopiotieto
DCP
Lisätieto
Francoise Saganin romaanista

Ihanan elämän ranskalaissisaressa isä ja tytär täyttävät sisäistä tyhjyyttään irtosuhteilla ja juhlinnalla, kunnes moraalin rappiota kyseenalaistava muukalainen rikkoo lumouksen ja tytär ajautuu törmäyskurssille vapauttaan uhkaavan naisen kanssa. Truffaut’n ja Godardin huomion herättänyt rooli sinetöi Sebergin tähtikuvan piirteet. Lauantain näytöksessä paikalla sarjan kuraattori Lauri Timonen.

***

Jos Francoise Sagan on selvästi ”vuosisatansa”, siis tämän ajattelijoiden vuosisadan lapsi, Otto Preminger tulee jostain sadan vuoden takaa; hän on vaistoihminen, inspiraatio-ohjaaja, jonka taide uhmaa tieteellisiä selityksiä. Lukiessani Francoise Saganin ensimmäisestä kirjasta sen ilmestyessä kirjoitettuja selostuksia silmääni pisti, miten suuresti aihe muistutti vuotta aiemmin näkemääni Premingerin elokuvaa Enkelin kasvot. Aivan kuin teoksessa Tervetuloa ikävä, tässäkin elokuvassa ihastuttava nainen on ikävystyä kuoliaaksi ylellisessä huvilassa jumaloidun isän ja ilonpilaajaäidin seurassa.

Vaikka tarkoitukseni ei olekaan väittää, että Francoise Sagan olisi saanut Enkelin kasvoista vaikutteita romaaniinsa, oli selvää, että Tervetuloa ikävä kiinnosti Premingeriä. Hän osti kolme kuukautta myöhemmin kirjan elokuvaoikeudet aiheesta innostuneelta opiskelijalta nimeltä Ray Ventura, joka vainunsa palkaksi pisti taskuunsa 50 miljoonaa. On tyhmää kirjoittaa, ettei Preminger ollut oikea mies ohjaamaan aihetta, koska se ei ollut hänelle muuta kuin jo tehdyn uudelleen tekemistä, tekosyy kirjailla mieliaihettaan: lapsinaista ja ikääntymisen surua. Väittäisin jopa, että Pyhä Johanna ja Tervetuloa ikävä täydentävät toisiaan suurenmoisesti. Edellisessä englantilaiset tulevat ja Johanna surmataan, jälkimmäisessä sama henkilöhahmo ei antaudu ensimmäisen paikalle sattuneen Gauchonin riepoteltavaksi, vaan puolustautuu, hyökkää ja heittää englantilaisen Deborah Kerrin ulos Ranskasta.

Onko minun vikani, jos aihe salaperäisesti riistäytyy käsistäni? Näyttää kuin Preminger, joka monet kerrat on todistanut olevansa ihailtava kertoja, ei nyt haluaisikaan kertoa mitään vaan näyttää asioita, jotka kiinnostavat häntä, sellaisina kuin ne ovat ja melkein sikin sokin. Hän ei yritäkään saada meitä uskomaan tähän hauraaseen, yksinkertaiseen ja itse asiassa uskottavaan tarinaan, vaan paloittelee sen vieden meidät värillisenä kuvatusta menneisyydestä mustavalkoiseen nykyhetkeen. Tervetuloa ikävä ei ole naiivin amerikkalaisen näkökulmasta nähtyä Ranskaa, vaan oivaltava ja pilkallinen eurooppalainen näyttää siinä amerikkalaisille Ranskaa sellaisena kuin nämä haluavat sen nähdä.

Huomionarvoisinta tässä elokuvassa on näyttelijätyö, kaikesta epätasaisuudestaan huolimatta. Niin kauan kuin Jean Seberg on valkokankaalla – eli oikeastaan koko ajan – yleisö ei katso muuta kuin häntä. Hänen jokainen eleensä on siro, jokainen katseensa tarkkaan harkittu. Hänen päänmuotonsa, silhuettinsa, käyntinsä, kaikki hänessä on täydellistä ja hänelle ominainen sex-appeal on valkokankaalla ennennäkemätöntä. Häntä on hallinnut ja opastanut millimetrin tarkkuudella ohjaaja, joka kuuleman mukaan oli myös hänen rakastajansa, missä ei ole mitään hämmästyttävää, sillä näin täsmällisen ilmaisun saavuttaminen vaatii paljon rakkautta. Jean Seberg kantaa hartioillaan tätä elokuvaa, joka ei muuten olekaan mitään muuta kuin Otto Premingerin hänelle omistama rakkausruno.

 – Francois Truffaut (1958 – teoksesta Elämäni elokuvat)