AMPUKAA PIANISTIA (1960)

Tirez sur le pianiste/Skjut på pianisten
Ohjaaja
François Truffaut
Henkilöt
Marie Dubois, Charles Aznavour, Nicole Berger
Maa
Ranska
Tekstitys
suom. tekstit / svensk text
Ikäraja
K16
Kesto
80 min
Teemat
Kopiotieto
35 mm

François Truffaut’n leikkisän kokeilevan klassikon pääosassa nähdään viime vuonna edesmennyt laulajatähti Charles Aznavour. Rikosjuonta, komediaa ja romantiikkaa taitavasti sekoitteleva elokuva on yksi sekä tekijänsä että ranskalaisen uuden aallon raikkaimmista saavutuksista.

***

”Tiedän, että Ampukaa pianistia näyttää kaikessa tyylillisessä sekamelskassaan sisältävän neljä tai viisi elokuvaa, mutta juuri sitä halusin. Ennen kaikkea pyrin räjäyttämään yhden lajityypin, genren (dekkarielokuvan) sekoittamalla yhteen useita eri lajityyppejä (komediaa, draamaa, melodraamaa, psykologista elokuvaa, jännityselokuvaa, rakkauselokuvaa jne.). Tiedän, että ihmiset eivät inhoa mitään enempää kuin tyylilajin vaihdoksia, mutta minulla on aina ollut intohimo tehdä juuri sitä.” (Truffaut)

Ampukaa pianistia, joka ei suinkaan sattumalta perustu amerikkalaisen David Goodisin rikosromaaniin ”Down There”, on eittämättä tuoreimmin ilahduttavia kaikista nuorten ranskalaisten elokuvista, pelottomasti oikullinen, leikkimielinen, kuitenkin traagiseen lumoukseen yltävä show, gangstereiden ja muiden yhteiskunnan laitahahmojen parissa ilkamoivasti hypähtelevä esitys kaksikasvoisen pianistin Edouard-Charlien epäonnistuvasta elämästä.

Amerikkalaisen rikoselokuvan suuntaamääräävien teosten (esim. Hustonin Maltan haukat ja Asfalttiviidakko) tavoin Truffaut leikittelee lajityypin sopimuksenluonteisilla aineksilla – vakavuuttaan tai pistävyyttään menettämättä: kummankaan yhteydessä ei olisi hedelmällistä rajoittua puhumaan parodian tekemisestä. Muuten Truffaut’n menetelmä on luonnollisesti päinvastainen kuin Hustonin, Truffaut näkee Edouardin ja hänen veljensä, Edouardin ja hänen naisensa, yleensä kenet tahansa periaatteessa myötätuntoisesti. Hänen gangsterinsa ovat avomielisiä hyvänsuopia velikultia, ja tanssiravintolan karkeahkon omistajan Plynon hyväksyisi jokainen sedäkseen. Inhimillistäminen ei kuitenkaan käy tunteilevin keinoin eikä todellisuuden karvautta paeten: toinen gangstereista ampuu kylmäverisesti Lénan, pianistin rakastetun, joka suistuu sokaisevaan kylmyyteen: Plyne yrittää gorillansyleilyllään kuristaa Charlien ja saa surmansa irvokkaalla tavalla. Pianistia ympäröivä maailma on lopultakin armoton, ja rakkaus, ystävyys, lämpö haihtuvia asioita. Jäljellä on piano. ”Murhaajat murhaavat, ilmiantajat ilmiantavat, rakastavaiset rakastavat”, kuuluu tyypillinen godardilainen lause elokuvassa Viimeiseen hengenvetoon, ja samankaltaiseen stoalaisuuteen voi Truffaut’nkin teoksen katsoa päättyvän.

Miellyttävintä Pianistissa on ehkä se, että Truffaut on ulkokohtaisiin tehoihin tai sitten teoreettisiin sommitteluihin houkuttelevan rikostarinan puitteissa aivan luontevasti luonut elokuvan taiteilijasta ja taiteilijan maailmasta. Saa vaikutelman sellaisesta henkilökohtaisesta osaamisesta, joka on harvinaista jopa vapaasti ja rohkeasti itseään toteuttavien ranskalaisten ohjaajien töissä. Charlien Koller alias Edouard Saroyan on Truffaut’n näkemys Charles Aznavourista – ja tietysti ohjaajasta itsestään. Ujo, passiivinen, uneksiva Charlie on Julesin (Jules ja Jim) kaltainen: kuolema korjaa lähimmäisiä heidän vierestään. Truffaut’n taito ja temperamentti näyttäytyvät ilmeikkäästi tavassa käyttää ”sisäistä monologia” päähenkilön suhtautumisessa tapahtumiin ja muihin ihmisiin. Charlien niukat mietteet auttavat irrottamaan toiminnasta yhä uudestaan yllättäviä sävyjä, tragikoomisia muunnelmia riittämättömyyden lamauttavista tunnoista. Elokuvan näköjään toisistaan erilleen tempoilevat osat yhtyvät pianistiin kuuluvien tunteiden tasolla, ja Charliesta muodostuu täyteläinen kuva. Charlielle on sekä siunauksena että rasituksena hänen kykynsä tiedostaa tekoja: sisäisen yksinpuhelun kautta välittyy taloudellisesti hänen huojumisensa tärkeiden toiminnan vaihtoehtojen välillä, hänen toistuvat pakonsa omantunnon sanelemista järkevistä ratkaisuista. Charlie jää yksin, Charliessa ja Oskar Wernerin Julesissa Truffaut on luonut elokuvan kauneimpia uneksijasankarin muunnelmia.

– Matti Salon (Parnasso 6/1963) ja muiden lähteiden mukaan ST