TUHATKAUNOKIT (1966)

Sedmikrásky/Tusenskönorna
Ohjaaja
Vera Chytilová
Henkilöt
Jitka Cerhová, Ivana Karbanová, Marie Cešková
Maa
Tšekkoslovakia
Tekstitys
English subtitles
Ikäraja
S
Kesto
77 min
Teemat
Kopiotieto
2K DCP

Tuhatkaunokit edustaa Tšekkoslovakian 1960-luvun uutta elokuvaa rajuimmillaan. Kaksi nuorta naista hyökkää poroporvarillisen miehisen maailman kimppuun kaikella feminiinisellä energiallaan. Anarkistisella tavallaan se ennusti vuoden 1968 tapahtumia Tšekeissä, mutta kotimaahansa jäänyt taipumaton Chytilová jatkoi uraansa lähes kuolemaansa saakka.

***

Tshekkoslovakian uuden aallon ensimmäinen nainen liittyy mielessäni aina levottomuuteen. Kaikki alkoi siitä, kun ovikello soi, ja esiin astui kaunis muukalainen, joka halusi filmata kirjoittamani tarinan. Ällistyin niin, etten käsittänyt, että viattomalta kissanpennulta vaikuttava, valokuvamallinakin toiminut Věra Chytilová (s. 1929, opiskeli FAMU-elokuva-akatemiassa 1957–1962) oli jo 31-vuotias nainen. Autoin häntä myös hänen lopputyössään Katto (Strop, 1962), joka valitettavasti perustui mielestäni sellaiseen kitsch-aiheeseen, joka on yhteistä huonolle katoliselle ja kommunistiselle kirjallisuudelle: tyhjää elämää viettänyt päähenkilö (tässä tapauksessa valokuvamalli) löytää henkisen uudistumisen maaseudun aitojen ihmisten parissa. Věra on filosofi, mutta tässä elokuvassa hän keksi filosofiaa parempaa: hän vesitti tarinan kaavamaisen moraalin vyöryttämällä elokuvan painopisteen kokonaan muodon puolelle. Tulos oli uuden aallon ehkä ensimmäinen formalistinen elokuva. Věra julisti myöhemmin, että ”kauneus on väline eikä tarkoitus”, mutta lisäsi kuitenkin, että ”jos on oltava formalismia, niin olkoon se kaunista”. Toisen elokuvansa Pytel blech (1962) hän teki kotikaupungissani Nachodissa, ja se oli edeltäjänsä vastakohta: amatööri-esiintyjien avulla toteutettu cinéma-vérité -elokuva naisvaltaisen kaupungin tekstiilityöläisistä. Läpimurtonsa hän sai elokuvalla Jostakin muusta (1963). Se kertoo kaksi erillistä tarinaa: urheilijanaisesta, joka uhraa kaiken olympiamitalin saavuttamiseksi ja kotirouvasta, joka uhraa kaiken perheelleen, kummallakin lopputuloksena ”turhuuksien turhuus”. Tässä elokuvassa paljastui Věran huomattavin ominaisuus: hänen lähes militantti feminisminsä. Joskus minusta tuntuu, että Věra on ensisijaisesti nainen ja vasta toissijaisesti ihminen, piirre joka kävi selväksi Tuhatkaunokeissa.

Ennen sitä olimme vielä yhteistyössä eräässä pieleen menneessä hankkeessa. Elettiin aikaa, jolloin Novotnyn kulttuuriosasto kävi pyhää sotaa jazzia ja popmusiikkia vastaan. ”Huligaaneja” tuomittiin vankeuteen rock’n’rollin salaisen paheen harrastamisesta. Sota huipentui siihen, että kolmelta suosituimmalta laulajalta (Eva Pilarova, Waldemar Matuska, Karel Gott) kiellettiin julkinen esiintyminen. Kuulemma Eva ja Waldemar olivat pissanneet Karlovy Varyssa työläisdelegaation päälle Karelin laulaessa suosikki-iskelmää ”Kuohuva virta”. Alibit eivät auttaneet. Loistavan jazzlaulajattaren Eva Olmerovan väitettiin pudonneen humalassa lavalta neuvostodelegaation päälle. Suunnittelin näistä aiheista kirjaa, inspiraationa Robert Frostin runo ”A Minor Bird” (”And of course there must be something wrong / In wanting to silence any song”). Aloimme Věran kanssa kehitellä aiheesta elokuvaa, jossa jompikumpi kielletty laulajatar saisi pääosan. Mietimme siihen kolmiosaista blues-rakennetta, ja tämä kiinnosti vakavan konserttimusiikin modernistisäveltäjää Jan Klusakia. Käsikirjoituksesta ei tullut mitään, mutta Věra otti Klusakin näyttelijäksi Tuhatkaunokkeihin.

Feministi-Věrassa on samaa provokatiivista hyökkäysmieltä kuin suffrageteissa. Hänen kumppanikseen tuli ensin absurdisti-kirjailija, näyttelijä ja psykologi Ivan Vyskocil, ”Pienten teattereiden” liikkeen perustajajäsen. Sitten kumppaniksi tuli Ester Krumbachová, joka on feministinä Věran täydellinen vastakohta, ja yhteistyöstä tuli erittäin hedelmällistä. Niihin aikoihin Věra nai Tshekin parhaan kuvaajan Jaroslav Kučeran, ja tuloksena oli maan ehkä loisteliainta kuvausta kautta aikojen. Vastanainut ohjaaja vei kuvaukset päätökseen pitkälle edenneessä raskauden tilassa, mikä mahdollisesti korosti entisestään elokuvan pisteliään ivallista suhtautumista sen useimpiin mieshenkilöihin.

Věran mukaan Tuhatkaunokkien oli määrä olla ”hillitön komedia, jonka suhtautumisessa päähenkilöihinsä on satiirin ja sarkasmin sävyjä”. Komedia on todellakin hillitön, mutta en ole varma, kohdistuuko satiirinen piikki tosiaankin sen kahteen pirulliseen päähenkilöön. En ole myöskään varma siitä, että elokuva on ”vertauskuva nihilismin ja mielettömän provokaation tuhoisasta voimasta”, mutta tulos oli varmasti upea, rehevä, rohkea ja ilkikurinen elokuva. Se alkaa montaasilla ydinräjähdyksestä ja panssarivaunuista, jotka tuhoavat taloja. Sitten nähdään kaksi bikinipukuista tyttöä, jotka tekevät käsillään robottimaisia liikkeitä. Molemmilla on sama nimi (Marie) ja molemmat ovat samanlaisia ulkonäköä lukuun ottamatta. Näin he puhuvat: ”Emme tiedä mitään”. ”Kukaan ei ymmärrä meitä”. ”Maailma tuhoaa kaiken”. ”Jos maailma tuhoaa kaiken, mekin tuhoamme kaiken”. Ja niin he tekevätkin. Toiminta koostuu sarjasta kohtauksia. Iäkkäät herrasmiehet kestitsevät neitoja muodikkaissa ravintoloissa ja yökerhoissa ja odottavat kiltteydelleen vastinetta. Joka kerta neidot kuitenkin vain mässäilevät kalliita herkkuja, saattavat herrat junaan ja karkaavat tiehensä. Toinen heistä kiihottaa nuorempaa Don Juania (Jan Klusak) strippaamalla ja torjuu sitten tämän. He aiheuttavat häiriötä yökerholla tanssimalla rajua charlestonia. He toimivat kaikessa päinvastoin kuin heiltä odotetaan. Spektaakkeli huipentuu tyttöjen sulloutuessa hotellin tarjoiluhissiin ja joutuessa juhlasaliin, jossa on tärkeä virallinen tilaisuus. Ahmiminen alkaa taas ja päättyy kermakakkusotaan. Viimeinen vitsi pilkkaa Katto-esikoiselokuvan moralistista loppua. Tytöt katuvat tekemisiään ja tekevät välittömästi parannuksen. Hidastetulla kameralla toteutetussa unijaksossa tytöt pukeutuvat sanomalehtiin (”oikean vakaumuksen” symboli) ja siivoavat sekasotkun.

Elokuvan vastaanotto oli aluksi katastrofi. Kansalliskokouksen edustaja, muuan Pruzinec (hassu nimi tarkoittaa suunnilleen Vieteriukkoa) valitti ruuan tuhlausta ”aikana, jolloin viljelijöillämme on suuria vaikeuksia täyttää tuotantotavoitteet”. Pruzinecin puheesta tuli niin suosittu performanssiteksti, että sitä epäiltiin satiiriseksi pilaksi. Elokuva näytettiin ”työläisdelegaatiolle”, jonka odotettiin tuomitsevan sen, mutta koska siitä pidettiin, se pääsi lopulta ensi-iltaan. Yleisen mielipiteen paine oli niin vahva, ettei edes presidentti voinut hillitä kehitystä, saati sitten vieteriukko-Pruzinec, joka painui takaisin laatikkoonsa.

– Josef Skvoreckyn mukaan (All the Bright Young Men and Women. A Personal History of the Czech Cinema, 1971) AA 23.1.2007 – Tuhatkaunokit  on varhainen tapaus anarkistisen naiselokuvan linjassa, johon kuuluvat myös Céline et Julie vont en bâteau, Thelma ja Louise ja Pane mua. Edeltäjiä löytyy mykän elokuvan naiskoomikkopareista alkaen.