RAISKATTU? (1967)

Les Risques du métier/Våldtagen?
Ohjaaja
André Cayatte
Henkilöt
Jacques Brel, Emmanuelle Riva, René Dary
Maa
Ranska
Tekstitys
suom. tekstit/svensk text
Ikäraja
K16
Kesto
94 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm

Raiskattu? on tositapahtumiin ja Cayatten perinpohjaisiin haastattelututkimuksiin perustuva tarina nuoresta opettajasta (Brel), jota teini-ikäiset tytöt alkavat syyttää seksuaalisesta häirinnästä. Thomas Vinterbergin Jahdin sisarteos kuvaa säälimättömästi ranskalaisen pikkukaupunkiyhteisön pikkumaisuutta, valheellisuutta ja vallankäyttöä.

***

André Cayatte (1909–1989) oli asianajaja ja lehtimies ennen elokuvauraansa käsikirjoittajana ja ohjaajana, joka alkoi 1942 ja jatkui 1970-luvun lopulle saakka. Jo 1940-luvulla hän teki monia muistettavia elokuvia, mutta ennen kaikkea hänet muistetaan 1950-luvun sarjastaan, jossa hän ohjelmallisesti kävi käsiksi yhteiskunnallisiin epäkohtiin kuten kuolemanrangaistukseen (Hiipivät askeleet, 1952) ja yleensä oikeudenkäytön ongelmiin (Oikeus on tapahtunut, 1950; Ennen vedenpaisumusta, 1953). Erään luonnehdinnan mukaan Cayatte ei koskaan päässyt irti asianajajan ja lehtimiehen roolistaan, sillä 1960-luvun lopulla hän palasi – usein sanomalehtien rikosuutisten pohjalta – tutkimaan oikeusmurhia ja muita sosiaalisen järjestyksen vääristymiä.

Juuri ennen vuoden 1968 tapahtumia Cayatte sai aiheen elokuvaansa lehdistön raportoimasta tositapauksesta, jossa opettaja joutuu oppilaidensa valheellisten syytösten uhriksi. Maalaiskylän varhaisteini-ikäiset tytöt ovat rakastuneet opettajaansa, mutta kun tämä ei mitenkään vastaa heidän tunteisiinsa, vaan kohtelee heitä edelleen lapsina, muuan tyttö kokee itsensä loukatuksi ja kostaa väittämällä kotona, että opettaja on hyväillyt häntä ja koettanut raiskatakin. Seuraa kuulusteluja  ja paljastuksia, pian valheiden verkko kattaa koko yhteisön, samalla kun uusia ja salattuja asioita nousee pintaan.

Tällä elokuvallaan Cayatte osoitti olevansa jälleen ajan hermolla, sillä hän puuttui siihen koulu- ja opiskelijamaailman pahoinvointiin, joka räjähti seuraavan vuoden toukokuussa. Tällä kertaa painopiste ei 1950-luvun elokuvien tapaan ole enää oikeusmurhassa sinänsä, vaan ylipäätään yhteisön oikeudessa tuomita yksilöitä. ”Olen hyvin herkkä koko sille mekanismille, jonka päämääränä on saattaa yksilö johonkin ansaan”, Cayatte on sanonut. ”Ja mitä se oikeastaan on, Oikeus? Rangaistus tietystä yhteiskuntasopimuksen rikkomisesta. Minulle tärkeintä on yksilö, hän on tärkeämpi kuin yhteiskunta.” Koko uransa ajan Cayatte on puolustanut tätä individualismia, joka toimi myös toukokuun 1968 eräänä käynnistäjänä. ja joka voidaan nähdä myös poliittisen vastarinnan eräänä muotona. Uuden muunnelman teemasta Cayatte esitti elokuvassaan Rakkaus on elämää (1971), joka huomiota herättäneen oikeustapauksen pohjalta kertoi naisopettajan ja alaikäisen oppilaan rakkaustarinan toukokuulta 1968 – tuloksena oli, että poika suljettiin psykiatriseen sairaalaan, nainen vankilaan jossa hän teki itsemurhan.

André Bazin pani merkille jo 1950-luvulla, että Cayatten teokset ovat aivan uudenlaisia aate-elokuvia. Cayatten kuvamaailmassa ei ole mitään epävarmaa, mitään mihin voisi suhtautua skeptisesti. Bazinin mukaan Cayatte ei tyydu enää vetoamaan yleisön humanismiin ja terveeseen järkeen, vaan taivuttaa katsojat uskomaan todisteisiinsa turvautumalla ”logiikan terroriin” sekä dramatisoimalla ja käyttämällä hyväkseen lakikieltä. Cayatten elokuvien muoto ei ole sellainen jota yleisesti arvostettaisiin. Se on kuiva, täsmällinen, tehokas ja tarkka, se palvelee loogista rakennetta mainiosti ja täydellisesti eikä uhraa mitään upeille kamerakulmille tai hienostuneille, puhuville ryhmittelyille: se näyttää olennaisen ja esittää sen minkä esittää pitää yhtä vakuuttavasti ja lopullisesti kuin pykälä havainnollistaa ihmisen syyllisyyden tai syyttömyyden. Joka tapauksessa, oltiinpa Cayatten elokuvien esteettisestä tasosta mitä mieltä hyvänsä, hänen tuotantonsa tarjoaa tulevaisuuden historioitsijoille kiehtovaa ja vastaansanomatonta todistusaineistoa Ranskan neljännen ja viidennen tasavallan yhteiskunnallisesta järjestyksestä ja ilmapiiristä.

— Jean-Michel Frodonin (L’Age moderne du cinema francais, Flammarion 1995) ja muiden lähteiden mukaan ST 7.1.2009