TEOREMA (1968)

Ohjaaja
Pier Paolo Pasolini
Henkilöt
Terence Stamp, Silvana Mangano, Massimo Girotti, Anne Wiazemsky
Maa
Italia
Tekstitys
English subtitles
Ikäraja
K16
Kesto
98 min
Teemat
Kopiotieto
35 mm

Arvoituksellinen allegoria kertoo rikkaasta perheestä, joka saa vieraakseen salaperäisen muukalaisen (Stamp): onko hän pyhimys vai paholainen? Hän viettelee vuorollaan jokaisen, eikä yksikään ole entisensä vieraan kadottua yhtä mystisesti kuin oli ilmestynytkin.

***

Teoremassa Pasolini ensimmäisen kerran kuvaa rikasta porvaristoa, milanolaista tehtailijaperhettä, joka saa salaperäisen vieraan. Muukalaisen tulosta ja lähdöstä ilmoittaa lähetti nimeltä Angelino (”pikku enkeli”) eikä vieraan lähdettyä mikään perheessä eikä kukaan perheenjäsenistä ole entisellään. Kuka on tuo vieras? Hänet voidaan tulkita Jeesukseksi, kuten Olli Alho on tehnyt (Parnasso 1/1971). Pasolini itse on nähnyt hänet “tuonpuoleisena ja metafyysisenä ilmestyksenä, joka voisi olla Paholainen tai Jumalan ja Paholaisen yhdistelmä. Tärkeää on että hän on jotakin autenttista ja vääjäämätöntä. Autenttista on se rakkaus jota hän herättää, koska se on rakkautta ilman minkäänlaista kompromissia, rakkautta joka saa aikaan skandaalin, joka tuhoaa ja muuttaa porvareiden idean itsestään.”

On selvää, että Pasolinin faabelin muodossa yrittää kuvata yhteiskunnan tilaa ja elämänmuotoa. Yhtä selväksi käy kuva nykyajan porvarillisuudesta steriilinä autiomaana ilman toivoa. Muukalaisen rakkaus räjäyttää perheenjäsenten minuuden ja jättää heidät kaaokseen. Nämä ihmiset elävät kaiken armon ulkopuolella, itsekeskeisessä eristyneisyydessä, ja kun rakkaus iskee heihin tuntemattoman voiman lailla, heidän maailmansa luhistuu. Jokaisesta ulospääsytiestä tulee destruktiivinen. Vain köyhä palvelijatar löytää lunastuksen paluussaan kotikylänsä ihmeitä tekeväksi pyhimykseksi.

Teorema ei ole vailla tuhon tai maailmanlopun vision sävyjä. Surumielisen syksyiset värit ja Mozartin Requiemin katkelmat korostavat vahvasti kuvaa sivilisaatiosta, joka on käynyt niin hauraaksi, että joutuu raiteiltaan vieraan voiman kosketuksesta. Pasolinin faabelin voima on myös siinä pelkistyksessä, jonka miltei jokainen kuva on läpikäynyt. Tapahtumat etenevät juuri niin kuin niiden odottaakin etenevän, kun lähtökohdat on kerran annettu. Tämä antaa niille seremoniallisen luonteen, tekee niistä eräänlaisen ateistisen messun, joka kuvaa ihmisen kauhistuttavaa tilaa universumissa ilman armoa. Kysymys ei ole niinkään siitä, että Pasolini lataisi marxilaiseen ajatteluun uskonnollisia perspektiivejä kuin siitä että häntä askarruttaa uskonnollinen tunne, jonka analyysiin hän käyttää marxilaisia työkaluja. Pasolinin elokuva houkuttelee tulkintoihin, suorastaan vaatii niitä, mutta kuten aina analyysi ja tulkinta sulkevat pois sen runouden joka on tämänkin teoksen varsinaista räjähdysainetta. Yhden määrätyn tulkinnan antaminen Teoremalle tappaa sen elokuvana, jossa legenda ja loitsu, uskonnon ja vallankumouksen ristisiitos runouden kautta ovat erottamattomissa, kuten myös provokatiivinen ajatuskuvia ja kiihkeä aistillisuus.

Oma erillinen merkityksensä liittyy esimerkiksi Emilia-legendaan, kertomukseen palvelijattaresta. Onko sanoma kenties se, että aidosti ja syvästi kristillinen kokemus on pakko hyväksyä ja että kristittyjen kyyneleet maailman pahuuden vuoksi on nähtävä aitoina? Oli selitys mikä tahansa, on selvää, että jäännöksettömyyteen ei tulkinnoissa voida päästä. Yritys nähdä Pasolini pelkästään marxilaisen viitekehyksen läpi saattaa tehdä hänen töidensä uskonnolliselle sisällölle yhtä suurta vääryyttä kuin yritys nähdä Teorema vain kristillisen ja katolisen perinteen taiteellisena uudelleentulkintana.

– Mauritz Edströmin (DN 24.3.1969), Olli Alhon (Parnasso 1/1971) ja muiden lähteiden mukaan ST