MERKITTY MIES (1962)

Un uomo da bruciare
Ohjaaja
Valentino Orsini, Paolo Taviani, Vittorio Taviani
Henkilöt
Gian Maria Volontè, Didi Perego, Spyros Fokas
Maa
Italia
Tekstitys
suom. tekstit
Ikäraja
K12
Kesto
92 min
Teemat

Valentino Orsinin kanssa ohjatussa voimakkaassa debyytissä poliittinen aktivisti Salvatore yllyttää maanviljelijöitä nousemaan mafiaa vastaan ja vaatimaan oikeutta viljellä omia peltojaan. Viljelijät kuitenkin kieltäytyvät, ja Salvatore on mafian silmissä merkitty mies. Italialaisen poliittisen elokuvan ikoni Gian Maria Volonté tulkitsee Salvatoren roolin.

***

Mafiaelokuva oli ollut Pietro Germin sisilialaiskuvauksesta Lain nimessä (Il nome della legge, 1949) lähtien yksi italialaisen elokuvan tunnetuimmista perusvireestä. Vuosituhannen loppuun mennessä oli tehty jo yli 200 mafiaelokuvaa ja monia suosittuja televisiosarjoja, joita on esitetty myös Suomessa. Tavianin veljesten ensimmäinen pitkä elokuva Un uomo da bruciare valmistui 1962, kun he olivat jo yli kolmikymppisiä. Elokuvalla oli kolmaskin ohjaaja, Valentino Orsini, muutamaa vuotta vanhempi (s. 1926) pisalainen. Apulaisohjaajana toimi muuten Franco Brogi Taviani (s. 1941), joka on kolmas, maailmalla tuntemattomampi veli.

Un uomo di bruciare olisi helposti voinut asettua kiinni siihen perinteeseen, jota edustavat Viscontin herkät sisilialaiselokuvat tai esimerkiksi Francesco Rosin historiallinen mafiaelokuva Rosvopäällikkö Salvatore Giuliano (1962). Rosin elokuva purki myyttiä mafian ja poliittisen vallan välille muodostuneesta suhteesta. Rosin näkemyksessä sisilialaisuus määriteltiin välttämättömäksi elämänkohtaloksi, ei vain satunnaiseksi syntymäpaikaksi.

Tavianien ja Orsinin tyylilajin valinta on toinen. He eivät pyri kollektiiviseen historiantulkintaan tai historiallisen esimerkin kautta tiedon jakamiseen tai peräti historian opettamiseen panemalla ihmiset ajattelemaan, mikä kaikki on ominaista Rosille, vaan särmä suuntautuu kollektiivisen ohella yksilölliseen, Tavianin veljeksille aina tärkeän tarinan päähenkilön yksilöllisiin ulottuvuuksiin. Samalla he hylkäävät äärimmäisen realismin (ja neorealismin) korostamalla ideologioiden retorista luonnetta.

Salvatore Carnivale, jota esittää mafiaelokuvien ruumiillistuma Gian-Maria Volonte, ei ole puhdaspiirteinen sankari perinteisessä mielessä. Hän on kyltymätön mies, jota mikään ei tyydytä. Salvatore haluaa aina vain enemmän, vaikka ”omatkin” suhtautuvat mahdollisuuksiin epäillen.

Elokuva ei siis redusoidu vain vasemmistolaisittain nähdyksi maaseututyöväestön järjestäytymisen historiaksi, vaan siinä on selvästi kyse myös vasemmiston käytäntöjen kritiikistä, joka tässä elokuvassa kohdistuu erityisesti henkilökulttiin. Näkökulman valinnalla oli tietysti poliittiset seurauksensa. Esimerkiksi kommunistinen puolue tuomitsi Tavianien ja Orsinin elokuvan. Mafia ei ole Italiassa romanttinen ilmiö kuten Amerikassa ja sen myötä amerikkalaisessa mafiaelokuvassa. Italiassa mafiaan puuttuminen on aina poliittinen kannanotto. Niinpä poliittisten puolueiden tai katolisen kirkon tuomiot yksittäisille elokuville – olivatpa ne mafiaelokuvia tai muita yhteiskunnallisia aiheita käsitteleviä – eivät ole harvinaisia.

Sankarin vallanjano saa elokuvassa vastineensa myös päähenkilön seksuaalisesta fantasioinnista ja psykologisesta egoismista, mitkä näkyvät elokuvan unijakson lisäksi esimerkiksi nopeasti kasvaneesta halusta hylätä vanha rakastajatar, jonka puoleen Carnivale epäonnen hetkellä oli kääntynyt.

Tyylillisesti Tavianin ja Orsinin painotus psykologisen kriisin kuvaukseen ei ollut poikkeusilmiö 1960-luvun italialaisessa elokuvassa. Erityisesti värejä käytettiin intensifioimaan psykologisten kriisien ekspressionistista esittämistä. Se on tuttua esimerkiksi Fellinin Giuliettan viettelyksistä (1965), Antonionin elokuvasta Blow-up (1966), Pasolinin Teoreemasta (1968) ja Bertoluccin Partnerista (1968).

– Jari Sedergren (http://sedis.blogspot.com/2004/08/tavianin-veljekset.html)