PUNAISET JA VALKOISET (1967)

Csillagosok, katonák
Ohjaaja
Miklós Jancsó, Gyula Hernádi
Henkilöt
József Madaras, Tibor Molnár, András Kozák
Maa
Unkari/Neuvostoliitto
Tekstitys
suom. tekstit
Ikäraja
K16
Kesto
90 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm
Lisätieto
elektroninen tekstitys * alustaa Esa Vuorinen

Miklós Jancsó oli kameraohjaajana vertaansa vailla. Yhdessä luottokuvaaja Tamás Somlón kanssa Jancsó määritteli dynaamisen kamerakerronnan ja pitkät kamera-ajot, jotka tulevat parhaiten esille historiallisessa, Unkarin kommunistien ja tsaarilaisten Volgan lähellä tapahtuvasta kaoottisesta sotatilanteesta kertovassa elokuvassa.

***

Miehet ilman toivoa, Punaiset ja valkoiset sekä Hiljaisuus ja huuto muodostavat eräänlaisen trilogian Jancsón tuotannossa. Ne ovat kaikki etäisiä, kiihkottomia, arvoituksellisia teoksia, itseensä ja omiin hermeettisiin aikakapseleihinsa sulkeutuneita elokuvia, joissa teloittajat ja uhrit, sotilaat ja talonpojat, petturit ja petetyt kiertävät loputtomasti toisiaan hyytävän rituaalin mukaisesti. Ja samalla elokuvat sijoittuvat täsmällisiin historiallisiin ajankohtiin: 1860, 1918 ja 1919 ovat pahamaineisia vuosilukuja Unkarin pahamaineisessa historiassa.

Punaiset ja valkoiset on kuvaus Venäjän kansalaissodasta vuodelta 1918, mutta siitä on riisuttu pois kaikki sellainen perinteinen jännitys, joka edesauttaa katsojan samaistumista. Punaiset ja valkoiset liikkuvat taistellen eteenpäin ja taaksepäin kuin shakkinappulat, koskaan poikkeamatta heille määrätyistä liikkeistä. Tilapäisesti niskan päällä olevan puolen komentajat antavat käskyt ja määräävät samat lakonisen tunteettomat nöyryytykset. Sotilas voi voittaa tulemalla kuningattareksi, mutta seuraavassa siirrossa hänet pyyhkäistään pois laudalta. Tämä on niin suljettu, rituaalinen, uhkaava ja hyytävä maailma, että se saa Bressonin (johon Jancsóa on usein verrattu) näyttämään ylitsepursuavan ja vaivattoman inhimillisen lämmön eduskuvalta.

Kun minkäänlaista juonta ei ole pitämässä yllä katsojan mielenkiintoa, olisi helppoa nähdä koko elokuva yksinkertaisesti eleganttien julmuuksien ja ällistyttävien pitkien kuvien ketjuna, jonka paikoitellen katkaisevat sellaiset välttämättömät Jancsón hahmot, kuten alaston tyttö ja hevonen ilman ratsastajaa – nimenomaan hahmot, sillä näitä ei mielellään kutsu vertauskuviksi. Mutta neuvostoliittolais-unkarilaisen yhteistuotannon vaikeissa olosuhteissa Jancsó vie läpi saman vaikean tehtävän kuin elokuvassa Miehet ilman toivoa: legendan riisumisen paljaaksi. Myytit ja sankarit on pelkistetty historialliseksi tilanteeksi, jonka armoilla ovat yhtä hyvin valkoiset aristokraatit tiukasti napitetuissa univormuissaan kuin ryvettyneet punaiset. Tämä elokuva on yhtä toimintaa ja tahdonvoimaa; se hajoaisi yhdestä ulkopuolisen maailman henkäyksestä – ja Jancsó tietää sen.

Jancsón maailma ei avaudu symboleiksi tai visuaalisiksi metaforiksi: se sulkeutuu unenomaiseen todellisuuteen. Jopa sellainen jakso kuin Punaisten ja valkoisten tanssiaiset metsässä, fantastisen koivikon muodostamassa tanssisalissa, vastustaa ”romanttista” tulkintaa – kuten tekee koko välkehtivien miekkojen, sipulikirkkojen, yksinäisten hevosten, tuomittujen miesten byronisten eleiden tykötarpeisto, jonka joku toinen ohjaaja saattaisi kääntää korkealentoiseksi seikkailuksi. Jancsó jäädyttää tämän romanttisen viitekehyksen; vaikka toisaalta jo sen pelkkä olemassaolo viittaa, että sillä on oma huomionarvoinen sijansa hänen arvoituksellisessa kielessään ja kuvastossaan.

– Penelope Houston (artikkelista ”The Horizontal Man”, Sight and Sound Summer 1969)