VERENPUNAINEN KAUHU (1975)

Profondo rosso
Ohjaaja
Dario Argento
Henkilöt
David Hemmings, Daria Nicolodi, Gabriele Lavia
Maa
Italia
Tekstitys
suom. tekstit
Ikäraja
K16
Kesto
122 min
Teemat
Kopiotieto
DCP

Michelangelo Antonionin Blow-Up -elokuvan tähti David Hemmings joutuu jälleen kerran murhan todistajaksi. Nähtyään kuuluisan selvännäkijän surman, hän lyöttäytyy toimittajan kanssa selvittämään tapausta. Elokuva on Argentoa luovimmillaan tämän yhdistellessä vaikutteita jazz-musiikista, kioskikirjallisuudesta ja taidemaalari Edward Hopperilta.

***

Dario Argenton vaikutteet ovat peräisin paitsi hänen henkiseltä suojelijaltaan Mario Bavalta ja Fredric Brownin tyyppisiltä amerikkalaisilta rikoskirjailijoilta myös italowesterneistä ja niille ominaisesta väkivaltaisen kuoleman koreografiasta. Hän tunnusti tämän velkansa antamalla Bud Spencerille pikkuosan elokuvassaan Quatro mosche di vellu_to grigio (1971). Myös Profondo rosso on mahdollista nähdä pitkänä kuolemantanssina, jota kannattelee ohut juonentapainen.

Meedio (Macha Meril) kuolee väkivaltaisesti. Hän ehtii nähdä tapahtuman enteenä juuri ennen kuin kirvesmurhaaja murtautuu ovesta sisään. David Hemmings ja journalisti Daria Nicolodi (Argenton vaimo) tempautuvat murhasarjan seuraajiksi. Heidän tutkimuksensa johtavat heidät kohtaamaan psykoottisen pianistin (Gabriele Lavia) ja hänen mielenvikaisen äitinsä (Clara Calamai). Tutkimus alkaa Blow-Upin tapaan Hemmingsin joutuessa murhan todistajaksi ja päättyy Calamain pään katkeamiseen laskeutuvalla hissillä. Tällä välin sellaiset ilmiöt kuin seinään muurattu ruumis, outoa murhaa kuvaava fresko ja masturbaatiofantasia irti hakatuista hampaista ovat johdattaneet juonen lapsuuden ja esioidipaalisen psykopatologian maailmaan. Kerronta jäsentyy mutkikkaaksi kahdennusten sarjaksi. Jokaista kuolemaa edeltää kertosäkeen tavoin enteilevä kohtaus, ja Argento käyttää hyväkseen runsain mitoin peilejä. Se huipentuu kaksoislopetukseen (väärä/oikea murhaaja; poika/äiti), joiden yhteydessä miehen nähdään joutuvan kahden auton yliajamaksi. Kerrontaan punoutuu joukko viittauksia toisiin elokuviin ja elokuvallisiin konventioihin. Argenton katkelmallinen leikkaustyyli ja mieltymys outoihin kuvakulmiin korostuvat Profondo rossossa. Ne tuovat elokuvan rytmiin hämmentävää epätasapainoa. Banaalit, liikaa puhetta sisältävät kohtaukset vaihtuvat äkkiä oudosti kuvattuihin sisä- tai ulkokohtauksiin tai kammottaviin kauhujaksoihin, jotka on toteutettu maksimaalisella shokkiteholla.

Profondo rosso on Argenton uralla siirtymävaiheen teos. Saatuaan valmiiksi Kuoleman linnusta (1970) käynnistyneen psykojännärien kolmikon hän ohjasi välillä historiallisen draaman Le cinque giornate (1973) ennen kuin hän palasi kauhujännäreiden alueelle Grand Guignol -kohtausten sikermällään Profondo rosso. Mutta se ennakoi myös Argenton myöhempiä irrationaalisia splatter-elokuvia.

– Phil Hardyn mukaan (The Aurum Film Encyclopedia. Horror, 1985) AA 1993