GOYA (1999)

Goya en Burdeos/Goya in Bordeaux
Ohjaaja
Carlos Saura
Henkilöt
Francisco Rabal, José Coronado, Daphne Fernandéz
Maa
Espanja/Italia
Tekstitys
suom. tekstit
Ikäraja
K12
Kesto
102 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm

Taidemaalari Francisco de Goyan elämästä kertova fiktio toistaa Sauralle tyypillisiä muistamisen teemoja. Vanhuuden hapertaman Goyan tyttärelleen kertomassa elämäntarinassa kuumehoureet ja muistikuvat sekoittuvat toisiinsa. Itsekin usein maalausta muistuttavassa elokuvassa on läsnä Espanjan historia 1700- ja 1800-luvuilla.

***

Carlos Saura on ollut 1960-luvulta asti espanjalaisen elokuvan kärkiohjaajia. Hänen 1960- ja 1970-luvun elokuvissaan näkökulma oli usein yhteiskunnallinen ja psykologinen. Saura ruoti monesti Espanjan sisällissodan jättämiä henkisiä ja sosiaalisia traumoja, muistettavimmin kuuluisimmassa elokuvassaan Korppi sylissä (1974). Viime vuosina Saura on keskittynyt tekemään tanssiaiheisia elokuvia. Niissä hän on kuvittanut espanjalaista flamencoperinnettä ja luonut emotionaalisesti huikeita näkymiä tanssin ja musiikin mahdollisuuksiin tunteiden välittäjinä.

Goya ei ole tanssielokuva, mutta Saura on toteuttanut sen hyvin samaan tapaan kuin vaikkapa elokuvansa Veren häät, Noiduttu rakkaus ja Tango. Goya on Sauran tanssielokuvien tyyliin ensisijaisesti kuvauksen ja lavastuksen avulla luotu rikas kokonaisuus, melkeinpä malliesimerkki perinteisen hallitusta elokuvanteosta, josta ei silti puutu mielikuvituksellisuutta tai rohkeita ratkaisuja.

Saura kertoo elokuvassaan maailmankuulun espanjalaisen taidemaalarin Francisco Goyan (1746–1828) viimeisistä elinpäivistä Ranskan Bordeaux’ssa, jonne taiteilija oli paennut kotimaansa sisällissotien kauhuja. Goya maalaa yhä kuin viimeistä päivää Leocadia-vaimon (Eulália Ramón) ja Rosarito-tyttären (Dafne Fernández) yrittäessä huolehtia oikullisesta, muistoihin ja painajaisiin solahtavasta vanhuksesta.

Saura esittää Goyan viimeiset päivät hänen taidettaan vasten. Lähes kokonaan sisätiloissa kuvatun elokuvan lavastuksina toimivat paitsi Goyan omat maalaukset myös näkymät hänen painajaisistaan. Takaumissa seurataan Goyan intohimoista rakkaussuhdetta vallanpitäjien murhaaman Alban herttuattaren (Maribel Verdú) kanssa. Kronologista elämäkertaelokuvaa on turha odottaa, mutta tällaisena Goya toimii paljon paremmin – jos kohta kuvien vyörytys paikoitellen tuntuukin hieman itsetarkoitukselliselta.

On vaikea välttyä tunteelta, että vuonna 1932 syntynyt Saura tekee tässä yleisemminkin tiliä vanhenevan taiteilijan tunnelmista, koskapa hän on myös käsikirjoittanut elokuvansa.

Goya teki kuuluisan etsaussarjansa Sodan kauhut, jossa hän kaihtelematta kuvasi ihmisten julmuutta mutta myös avuttomuutta ja hätää, eivätkä hänen elinaikansa sodat jättäneet taiteilijaa rauhaan. Sauraan taas jätti jälkensä Espanjan sisällissota, johon hän on palannut aina uudestaan.

”En muista, millainen olin lapsena tai nuorena. Entä kuka minä olen nyt?” Goya kyselee kuolinvuoteellaan. Sauran elokuvassa Goyan pyrkimys saada selkoa itsestään ja ajastaan saa yleispätevän luonteen. Ihmisen osa on hämmennys ajan kiitäessä tiehensä.

Vanhaa Goyaa esittää Francisco Rabal, espanjalaisen elokuvanäyttelemisen 75-vuotias grand old man, jonka uurteisia, kuluneita kasvoja Saura hyödyntää lähes samalla hellyydellä kuin Ingmar Bergman käytti Victor Sjöströmin kasvoja elokuvassa Mansikkapaikka.

Goyan on kuvannut Vittorio Storaro, jonka valon, varjon ja värisävyjen leikki on taas kerran häkellyttävän upeaa. Uhkeista lavastuksista on huolehtinut Pierre-Louis Thévenet.

– Pertti Avola (Helsingin Sanomat / NYT 27.10.2000) AA 20.3.2007