ANDALUSIALAINEN KOIRA + KULTA-AIKA (1928 / 1930)

Un chien andalou/Den andalusiska hunden / L' Âge d'or/Guldåldern
Ohjaaja
Andalusialainen koira: Luis Buñuel, Salvador Dali / Kulta-aika: Luis Buñuel
Henkilöt
Andalusialainen koira: Pierre Batcheff, Simone Mareuil / Kulta-aika: Gaston Modot, Lya Lys
Maa
Ranska
Tekstitys
Andalusialainen koira: suom. tekstit / Kulta-aika: suom. tekstit/svensk text
Ikäraja
K16
Kesto
22 min + 62 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm
Lisätieto
Andalusialainen koira: restauroitu (Filmoteca Española 2003)

Ystävykset Luis Buñuel ja Salvador Dalí kokosivat käsikirjoituksensa unista, joille he eivät löytäneet mitään järjellistä selitystä, ja filmattu lopputulos, Andalusialainen koira, joutui esityskieltoon lähes kaikkialla. ”Varokaa tätä koiraa, se puree!” kuului mainoslause.

Henry Millerille hänen lempielokuvansa Kulta-aika sijoittui ”tuonpuoleisen rajalle, jonka vaiheilla eteemme levittäytyy häikäisevä uusi maailma, jota kukaan ei ole tutkinut”. Dokumenttijakso skorpionista, melodraama hullusta rakkaudesta ja vinjetti Markiisi de Sadesta kuuluvat vimmatun ja hulvattoman teoksen aineksiin.

***

Mies teroittaa partaveistään. Pilvi kulkee täydenkuun yli. Mies viiltää silmän veitsellään. Näin miellyttävästi avaa elokuvahistorian kuuluisin lyhytfilmi Andalusialainen koira uuden, syvällisemmän näkökulman kulttuurimme kahlitsemien ihmissuhteiden pinnan alla myllertäviin seksuaalisiin voimiin.

Ihminen on rietas eläin, jonka harteille kirkko, koulu, koti, taide, kasvatus, rooliajattelu, biologinen ja kultturellinen perintö ovat kasanneet hirmuisen määrän ostoja, käyttäytymismalleja, taakkoja ja syyllisyydentuntoja: muovanneet hänestä arvokkaan olennon. Näistä ihmissuhteiden kulkua määräävistä painajaisista, peloista, haluista, odotuksista ja luuloista Andalusialaisessa koirassa kiehtovasti ja hämmentävästi runoillaan.

Buñuel kuvailee ensin moraalisissa ristiriidoissaan ilmeisen mahdotonta ihmissuhdetta. Miehisyyteen kohdistetut odotukset johtavat itsetuhoon: se mikä toiselle on helppoa, voi toiselle olla moraalinen helvetti. Jatkossa tyttö kuitenkin löytää taakattoman miehen, mutta tämäkin kahden ihmisen vapautuneen kohtaamisen elämän kevät kahlitaan vyötäröään myöten hiekkaan. Uni loppuu.

”Ennen sinulla oli villejä koiria kellarissasi, mutta ne muuttuivat lopulta linnuiksi ja suloisiksi laulajiksi”, runoilee Nietzsche Zarathustrassaan. Buñuelin surrealistinen retki mieleen kuvailee epäilemättä näitä kellariemme villejä koiria, intohimojemme torjunnan mekanismeja ja ristiriitoja. Olen haistavinani Nietzscheä myös elokuvan loppuratkaisussa: taakoista täysin vapaa tie ei johda sekään onneen, Zarathustralle inhimillinen ihanteenmuodostus on myös heijastusta ihmisen tiedostamattomista pyyteistä, mutta viettienergiaan ei Andalusialainen koira tapaan kannata täydellisen vapauden aaveen ja kahlinnan nimissä tukehtua, vaan sen pitää sisältää myös jalostusta ja subli-maatiota: viettienergian käyttöön henkisiin suorituksiin ihmisen kasvun mittana.

Andalusialainen koira on paitsi eräs sivilisaatiomme sielunmaiseman hurjimmin nähtyjä riepotteluja, myös härnäävän tulkintainen teos, joka nousee ajan ja paikan loogisten lakien ulkopuolelle ikuiseksi jokamielen taistelunäytökseksi. Elokuvan sisältämä ajalla leikittely on myös ilmeinen osoitus siitä, ettei Andalusialaista koiraa kuitenkaan pidä ottaa ihan haudanvakavasti: ”Sinun ruumiissasi on enemmän järkeä kuin sinun parhaassa viisaudessasi.”

– Simo Tuomola (1978)

***

Kulta-aika on surrealistinen elokuva, joka sisältää Andalusialaista koiraakin määrätietoisemman hyökkäyksen uskontoa ja porvarillista moraalia vastaan. Pappien, poliisien, sotilaiden, virkamiesten ja siviilien muodostama saattue tulee autiolle seudulle rakentamaan ”keisarillista Roomaa”, mieletöntä uskonnollista kaupunkia. Kun ensimmäinen kulmakivi on laskettu, rakentajat kuulevat lähettyviltä naisen huudon. He menevät katsomaan ja löytävät rakastavaisen parin. Rakastavaiset erotetaan, heitä pahoinpidellään – mutta he ovat erottamattomia. Elokuva kertoo rakkauden ja ”Rooman” välisestä taistelusta ja sovittamattomasta ristiriidasta.

Jos Andalusialaista koiraa vielä voidaan pitää ärsyttävänä ja bisarrina kokeiluna yli kaikkien ideologisten näkökohtien, niin Kulta-aika on jo annos myrkkyä, suora hyökkäys porvaristoa ja sen makutottumuksia vastaan. Samalla tämä elokuva on uusi surrealistinen manifesti, keskeisenä teemana hurjuuteen kohoava, hullu rakkaus, l’amour fou, joka hylkää kaikki sovinnaissäännöt, kaikki ihmisen kahleet. Elokuvan päähenkilöt (Gaston Modot ja Lya Lys) herättävät rakkaudellaan arvovallan kaikkien edustajien vihan ja suuttumuksen. Vain harvoin elokuvassa on hyökätty ”järjestyksen” voimia – kirkkoa, perhettä, poliisia ja armeijaa vastaan yhtä raivokkaasti kuin tässä elokuvassa. Niinpä nähdään kirkollisen arvokkuuden kantajan luuranko, ikkunasta putoaa kirahveja, kyniä, palavia kuusia ja arkkipiispoja; isä ampuu tottelemattoman poikansa kuoliaaksi, ylhäisen seurueen läpi vierivät rattaat täynnä työläisiä ilman, että kukaan kiinnittäisi siihen huomiota. Elokuvan arvoituksellinen finaali on Buñuelin kunnianosoitus markiisi de Sadelle sisältäen selvän viittauksen hänen teokseensa Les 120 journées de Sodome (Sodoman 120 päivää, josta Pasolini viime töikseen ennen kuolemaansa teki nykyaikaistetun, fasistiseen Italiaan sijoitetun version).

Elokuvan kaikki herjaukset ja provokaatiot kätkevät kuitenkin taakseen suuren hellyyden, intohimoisen protestin ihmisen sortoa ja maailman välinpitämättömyyttä vastaan. ”Maailmassa ei ole mitään yhteisymmärrystä, me olemme vain massaa, siksi nousemme kapinaan sitä vastaan”, julistivat Aragon, Breton, Eluard, René Char ja muut surrealistit eräässä manifestissaan. Kuvaavaa Buñuelin hahmotustavalle Kulta-ajassa on eri aikatasojen ja tapahtumapaikkojen lomittaminen rinnakkaisiksi, jopa päällekkäisiksi. Lya Lysin täytyy karkottaa makuuhuoneestaan pois lehmä, joka makaa sängyllä. Heti sen katoamisen jälkeen jatkuvat lehmän kellon äänet. Seuraavaan kuvaan ilmestyy – toisessa paikassa – Gaston Modot. Kellon ääneen sekoittuu koiran haukunta. Sitten kuva palaa Lya Lysiin, joka kampaa peilin edessä: peiliin ilmestyy äkkiä pilviä, joiden läpi kulkee suhiseva tuuli. Tätä jaksoa Ado Kyrou on luonnehtinut suurenmoisimmin runolliseksi koko elokuvan historiassa.

Lokakuusta joulukuuhun 1930 Kulta-aikaa saatiin esittää häiriöttä pariisilaisessa elokuvateatterissa Studio 28. Sitten alkoivat provokaatiot, katsomoon lähetettiin rähinöitsijöitä. Erään fasistisen nuorisoryhmän jäsenet vahingoittivat elokuvateatterin kalustoa ja sotkivat valkokankaan musteella. Kuului huutoja: ”Saadaanpa nähdä, onko Ranskassa vielä kristittyjä!” ja ”Kuolema juutalaisille!”. Konservatiivinen lehti Le Figaro ryhtyi kampanjaan elokuvaa vastaan ja syytti sen sisältävän bolshevikkien propagandaa. Poliisi puuttui asiaan ja seurauksena oli suuri poru. Taantumuksellinen lehdistö ja mielipide olivat kuohuksissa ja viranomaisilta vaadittiin toimenpiteitä kaikilla juhlapuheista tutuilla fraaseilla, kotiin, uskontoon ja isänmaahan vedoten. Vastalauseet huipentuivat kansainväliselle tasolle, sillä Italian suurlähettiläs oli ollut tuntevinaan elokuvan kuvernöörissä oman kuninkaansa. Surrealistit puolestaan esittivät vastavetoomuksia, mutta ne eivät tietenkään estäneet elokuvan kieltämistä, ensin osittain, sitten kokonaan.