KINOKONSERTTI: OHUKAINEN JA PAKSUKAINEN

Ohjaaja
Leo McCarey + Lloyd French + James Parrott
Henkilöt
Stan Laurel, Oliver Hardy
Maa
USA
Tekstitys
suom. tekstit/svensk text
Kesto
20 min + 20 min + 20 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm
Lisätieto
Esitetään elokuvat Meripojat maissa (Two Tars, 1928), Herra ja rouva Hardy (That’s My Wife, 1929) ja Oi, ihana vapaus (Liberty, 1929) * yht. n. 60 min * säestää Laura Airola ja Miia Reko * liput 15 € / 12 € (klubikortilla) / 6 € (alle 12-vuotiaat)

Elokuvakomedian ikonisimmat ystävykset Stan Laurel ja Oliver Hardy tunnetaan Suomessa nimellä Ohukainen ja Paksukainen. Nyt nähtävään lyhytelokuvakoosteeseen sävelet loihtivat Laura Airola ja Miia Reko. Osana Helsingin Juhlaviikkojen ohjelmaa järjestettävä riemastuttava lyhytelokuvanäytös sopii kaiken ikäisille!

KINOKONSERTTI: Ohukainen ja Paksukainen

Two Tars  / Meripojat maissa

Meripojat maissa on yksi niistä muutamasta elokuvasta, jota mainitaan Vapauden ja Kuusikauppiaiden rinnalla Ohukaisen ja Paksukaisen aivan parhaina elokuvina, ja joidenkin mielestä juuri se on heidän suurin teoksensa. Kohtelias keskinäinen väkivalta tai Laurelin sanoin ”vastavuoroinen tuhoaminen” on heidän elokuviensa toistuva teema, mutta sen toteutus on harvoin niin taitavaa, monipuolista ja huolellisesti suunniteltua kuin tässä. Täsmällisyys, jolla kohtuuttomuudet eskaloituvat tässä, temmaten mukaan asteittain jokaisen, on elokuvakomedian tekniikan malliesimerkki. Tytöt, joiden kanssa Stan ja Ollie viettävät päivänsä, Thelma Hill ja Ruby Blaine, esiintyivät heidän elokuvissaan vain tämän ainoan kerran.

– Lähteenä Glenn Mitchell: The Laurel & Hardy Encyclo­pedia (Lontoo: B.T. Batsford, 1995)

 That’s My Wife / Eukkokultani

Oliver saa lupauksen suuresta perinnöstä rikkaalta sedältään, mutta ehtona on että hänen on oltava onnellisesti naimissa. Sedän vierailun aikana Stanleyn on ryhdyttävä vaimon rooliin. Stanley onnistuukin vakuuttamaan yökerhon juopon, mutta kun varastettu kaulakoru pudotetaan hänen pukuunsa, sen etsiminen aiheuttaa tilanteen, jossa oikea sukupuoli tulee selvitetyksi.

– JS 2019

 Liberty / [Vapaus] / [Friheten]

Charles Barr korostaa kirjassaan, miten huolellinen rakenne Laurelin ja Barrin elokuvissa on. Hänen esimerkkielokuvansa on Vapaus, jonka moni mainitsi vuoden 2005 Pordenonen mykkäelokuvafestivaalilla ”maailman hauskimpana komediana”.

”Vaikka Vapauden juonitiivistelmä voi luettuna kuulostaa epäuskottavalta, katsottuna elokuva tuntuu vääjäämättömältä. Monella tapaa Laurelia ja Hardya voikin pitää Alfred Hitchcockin vastineena komedian alalla. Moni erikoinen kuva tai tilanne ammentaa voimaa siitä, että se on juurtunut niin syvälle tavallisuuteen. Uskottavuus tällä tasolla on pätevä kriteeri Laurelille ja Hardylle, toisin kuin Marx-veljeksille tai Frank Tashlinille. He itsessään ovat niin tavallisia, että heissä on vastaavuutta Hitchcockin ’jokamieshahmoihin’. Ellei heidän maailmansa toimisi tavallisten syyn ja seurauksen sääntöjen mukaisesti, tolkuttomat tilanteet, joihin he joutuvat, menettäisivät kauneutensa.

Vapaudessa ei tapahdu mitään mikä ei olisi täysin loogista. Vankikarkurit Stan ja Ollie nousevat pakoautoon. Kovassa kiireessä he vaihtavat ylleen siviilivaatteet. Siksi heille tulee ylleen väärät housut, mutta sen huomatessaan he ovat jo kiiruhtaneet pois autosta, ja heidän on keksittävä tapa vaihtaa housut keskellä kaupunkia. Kaverukset yllätetään noloissa tilanteissa, jotka ovat hienosti vaihtelevia. Kalakaupan takakujalla Stan horjahtaa laatikkoa vasten, ja housuihin putoaa rapu. Koska housut ovat liian isot, rapu jää aluksi huomaamatta. Se ilmaisee itsensä vasta levyliikkeen kohdalla. Jokainen puraisu nytkähdyttää Stania, mistä seuraa kasvavaa tuhoa James Finlaysonin levyaarteita kohtaan. Kun kaikkea muuta on jo yritetty, ei ole ihme, että kaverukset hakeutuvat rauhalliselta näyttävälle rakennustyömaalle. Todellisuudessa siellä tarjoaa yksityisyyttä kuitenkin vain hissi. Ollie nojautuu vahingossa sen painiketta vasten, ja hissi nostaa kaverukset pilvenpiirtäjän rakennustyömaan huipulle. Äimistyneenä Ollie kiinnittää oikeat housut jalkaansa vasta perillä huipulla. On tyypillistä kaveruksille, (a) että heidän on astuttava ulos hissistä nähdäkseen missä he oikein ovat, (b) että sen todettuaan he kiiruhtavat takaisin hissille (joka on taas painettu alempaan kerrokseen) ja (c) että heidän huomatessaan tikkaat he eivät malta odottaa hissiä vaan lähtevät tasapainottelemaan telineillä tikkaita kohti. Koska Ollie on juuri saanut housunsa päälle, on luonnollista, että hän nyt vasta saa tuta ravun puraisun. Koko pilvenpiirtäjäkohtaus on loistava. Sen ajoitus on veitsenterävää, mutta se on myös niin aidolta tuntuva, että huimauksen tunne välittyy suoraan. Voi tuskin liioitella sellaisen rakenteen merkitystä, joka saa jakson tuntumaan yhtä uskottavalta ja normaalilta kuin neorealistisen aiheen.

Vapaus on erityisen puhdas esimerkki rakenteen voimasta Laurelin ja Hardyn elokuvissa. Se etenee hyvin suoraviivaisesti, eikä siinä ole paljoakaan Ohukaisen ja Paksukaisen välistä koomista peliä. Ensikatsomalla katsoja ei tiedosta rakenteen huolellisuutta enempää kuin taukojen ajoituksen tarkkuuttakaan. Molemmat toimivat ammattilaisuuden ’näkymättömällä’ tasolla.”

– Charles Barrin mukaan (Laurel & Hardy. Lontoo: Studio Vista. Movie Paperbacks, 1967) AA 18.2.2009

Liberty/ Oi, ihana vapaus

Charles Barr korostaa kirjassaan, miten huolellinen rakenne Laurelin ja Hardyn elokuvissa on. Hänen esimerkkielokuvansa on Vapaus, jonka moni mainitsi vuoden 2005 Pordenonen mykkäelokuvafestivaalilla ”maailman hauskimpana komediana”.

”Vaikka Vapauden juonitiivistelmä voi luettuna kuulostaa epäuskottavalta, katsottuna elokuva tuntuu vääjäämättömältä. Monella tapaa Laurelia ja Hardya voikin pitää Alfred Hitchcockin vastineena komedian alalla. Moni erikoinen kuva tai tilanne ammentaa voimaa siitä, että se on juurtunut niin syvälle tavallisuuteen. Uskottavuus tällä tasolla on pätevä kriteeri Laurelille ja Hardylle, toisin kuin Marx-veljeksille tai Frank Tashlinille. He itsessään ovat niin tavallisia, että heissä on vastaavuutta Hitchcockin ’jokamieshahmoihin’. Ellei heidän maailmansa toimisi tavallisten syyn ja seurauksen sääntöjen mukaisesti, tolkuttomat tilanteet, joihin he joutuvat, menettäisivät kauneutensa.

Vapaudessa ei tapahdu mitään mikä ei olisi täysin loogista. Vankikarkurit Stan ja Ollie nousevat pakoautoon. Kovassa kiireessä he vaihtavat ylleen siviilivaatteet. Siksi heille tulee ylleen väärät housut, mutta sen huomatessaan he ovat jo kiiruhtaneet pois autosta, ja heidän on keksittävä tapa vaihtaa housut keskellä kaupunkia. Kaverukset yllätetään noloissa tilanteissa, jotka ovat hienosti vaihtelevia. Kalakaupan takakujalla Stan horjahtaa laatikkoa vasten, ja housuihin putoaa rapu. Koska housut ovat liian isot, rapu jää aluksi huomaamatta. Se ilmaisee itsensä vasta levyliikkeen kohdalla. Jokainen puraisu nytkähdyttää Stania, mistä seuraa kasvavaa tuhoa James Finlaysonin levyaarteita kohtaan. Kun kaikkea muuta on jo yritetty, ei ole ihme, että kaverukset hakeutuvat rauhalliselta näyttävälle rakennustyömaalle. Todellisuudessa siellä tarjoaa yksityisyyttä kuitenkin vain hissi. Ollie nojautuu vahingossa sen painiketta vasten, ja hissi nostaa kaverukset pilvenpiirtäjän rakennustyömaan huipulle. Äimistyneenä Ollie kiinnittää oikeat housut jalkaansa vasta perillä huipulla. On tyypillistä kaveruksille, (a) että heidän on astuttava ulos hissistä nähdäkseen missä he oikein ovat, (b) että sen todettuaan he kiiruhtavat takaisin hissille (joka on taas painettu alempaan kerrokseen) ja (c) että heidän huomatessaan tikkaat he eivät malta odottaa hissiä vaan lähtevät tasapainottelemaan telineillä tikkaita kohti. Koska Ollie on juuri saanut housunsa päälle, on luonnollista, että hän nyt vasta saa tuta ravun puraisun. Koko pilvenpiirtäjäkohtaus on loistava. Sen ajoitus on veitsenterävää, mutta se on myös niin aidolta tuntuva, että huimauksen tunne välittyy suoraan. Voi tuskin liioitella sellaisen rakenteen merkitystä, joka saa jakson tuntumaan yhtä uskottavalta ja normaalilta kuin neorealistisen aiheen.

Vapaus on erityisen puhdas esimerkki rakenteen voimasta Laurelin ja Hardyn elokuvissa. Se etenee hyvin suoraviivaisesti, eikä siinä ole paljoakaan Ohukaisen ja Paksukaisen välistä koomista peliä. Ensikatsomalla katsoja ei tiedosta rakenteen huolellisuutta enempää kuin taukojen ajoituksen tarkkuuttakaan. Molemmat toimivat ammattilaisuuden ’näkymättömällä’ tasolla.”

– Charles Barrin mukaan (Laurel & Hardy. Lontoo: Studio Vista. Movie Paperbacks, 1967) AA 18.2.2009