SPITE MARRIAGE + HARD LUCK (1929 / 1921)

Kalpean kreivin häät/Bleka grevens bröllop / Kovanonnenpoika
Ohjaaja
Spite Marriage: Edward Sedgwick / Hard Luck: Buster Keaton, Edward F. Cline
Henkilöt
Spite Marriage: Buster Keaton, Dorothy Sebastian, Edward Earle / Hard Luck: Buster Keaton, Virginia Fox, Joe Roberts
Maa
USA
Tekstitys
Spite Marriage: svensk text / Hard Luck: ei tekstitystä
Ikäraja
S
Kesto
76 min + 23 min
Teemat
Kopiotieto
Spite Marriage: 35 mm / Hard Luck: 2K DCP
Lisätieto
Hard Luck: restauroitu • musiikkikopio (Neil Brand)

Studion valvova ote kiristyi, mutta Keatonin viimeisessä mykkäelokuvassa Spite Marriage oli siitä huolimatta vielä erittäin hauskaa komiikkaa varsinkin surrealistisessa jaksossa, joka sijoittuu laivan takilaan. Keaton sai avioliittokomediaan uransa parhaan naispääosanesittäjän, Dorothy Sebastianin.

Alkukuvana Hard Luck (1921).

***

Syksyllä 1928 Buster Keaton sai yhä useammin kokea olevansa työntekijä MGM:n palkkalistoilla. Häneen suhtauduttiin hyvin ystävällisesti, mutta studio vaati yksityiskohtaisen käsikirjoituksen valmistamista, jotta elokuvan tuotantokustannukset voitaisiin laskea. Tällaiseen järjestelmään tottumaton Buster tunsi raivoa, jota hän ilmaisi vain juomalla.

Spite Marriage, Busterin toinen MGM- elokuva, kuvattiin loppuvuodesta 1928 viidessä viikossa. Se tuli huomattavasti halvemmaksi kuin Kameramies, syynä epäilemättä se, että se toteutettiin käsikirjoitusta noudattaen. Kameramiehen lipputulot kohosivat 797 000 dollariin ja Spite Marriagen 701 000 dollariin. Busterin siihenastisista elokuvista vain Battling Butler (sekin MGM:n levittämä) oli menestynyt paremmin – mikä oli ainakin todiste siitä, että MGM hallitsi hänen elokuviensa markkinoinnin huomattavasti paremmin kuin UA, joka oli möhlinyt Kenraalin, Collegen, ja Steamboat Bill, Jr:n myynnin.

Spite Marriagessa Keatonin roolinimeksi tuli Elmer samoin kuin hänen useimmissa myöhemmissäkin MGM- elokuvissa. Tässä hän on haaveileva silittäjä, joka on ihastunut kauniiseen näyttelijättäreen Trilby Drewiin. Trilby ei piittaa Busterista vähääkään, mutta mustasukkaisuuskohtauksen vallassa hän ilkeyttään (out of spite) nai tämän. Avioliitto lähtee heikosti käyntiin, sillä hääiltana Trilby juo itsensä humalaan ja sammuu. Seuraa loistavaksi koreografiaksi jäsentynyt sekunnintarkasti toteutettu kohtaus, jossa Buster yrittää saada Trilbyä sänkyyn.

Tutustuakseen Trilbyyn lähemmin Buster ottaa sivuosan näytelmässä, jossa vaimo esiintyy. Olemme jo tutustuneet kohtaukseen sellaisena kuin sen kuuluisi olla ennen kuin näemme miten Buster tuhoaa näytöksen käsittämällä kaikki ohjeet väärin. Elokuvassa on myös unenkaltainen jakso aution laivan takilassa, jossa Buster ja Trilby yrittävät laskea purjeita myrskyn lähestyessä. jakson surreaalinen runous tuo mieleen Keatonin itsenäiset elokuvat; siinä ei ole hänen myöhempien MGM- elokuviensa ”funktionalisuutta”.

Vaikka Irving Thalbergin vaatima virtaviivainen juonellisuus näkyykin Spite Marriagessa voimakkaammin kuin Kameramiehessä elokuvassa on vielä paljon ihailtavaa. Esimerkiksi Busterin akrobaattiset taidot tulevat täyspainoisesti esiin jahdin kannelle sijoittuvassa taistelukohtauksessa.

Spite Marriagen erikoispiirre on, että sankaritar on siinä ensi kertaa täyteläisesti hahmotettu henkilö. Trilby Drew on aikaisempia Keaton-sankarittaria huomattavasti uskottavampi. Tämä saattaa johtua osalta siitä, että Trilbyn esittäjällä Dorothy Sebastianilla ja Busterilla oli menossa suhde, joka venyi useita vuosia kestäväksi. Lempinimellä ”Slam- bang Sebastian”, ”Little Alabam” ja ”Slam” tunnettu Dorothy oli erittäin kaunis tyttö Birminghamista. Hän oli tullut New Yorkiin 1924 esiintyäkseen siellä George Whiten Scandals- show’ssa yhdessä mm. Louise Brooksin ja Dolores Costellon kanssa. Louise ja muut Dorothyn ystävät ihailivat häntä suuresti, ja hän oli myös Busterin aikaisempia vastanäyttelijöitä huomattavasti lahjakkaampi.

Äänielokuvan läpimurrosta huolimatta Buster Keaton kohosi viimeisillä mykkäelokuvillaan menestyksen huipulle. MGM turvasi hänelle taloudellisesti erinomaisen aseman mutta otti häneltä pois taiteellisen itsenäisyyden. Äänen tulo ei sinänsä ollut Keatonille mikään uhka, ja ironista kyllä ne keskinkertaiset elokuvat, joissa Keatonin annettiin enää vain näytellä, tuottivat huomattavasti enemmän voittoa kuin hänen mykät klassikkonsa.

– Tom Dardisin mukaan (Keaton. ”The Man Who Wouldn’t Lie Down”, 1979) Antti Alanen 1990