SIMON JA VIETTELYKSET + LAS HURDES – MAA ILMAN LEIPÄÄ (1965 / 1932)

Simón del desierto/Simon och frestelserna / Las Hurdes/Las Hurdes land utan bröd
Ohjaaja
Luis Buñuel
Henkilöt
Simon ja viettelykset: Claudio Brook, Silvia Pinal
Maa
Simon ja viettelykset: Meksiko / Las Hurdes: Espanja
Tekstitys
suom. tekstit
Ikäraja
K12
Kesto
42 min + 29 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm

Buñuelin viimeisen meksikolaisen elokuvan Simon ja viettelykset aiheena oli keskiaikainen pylväspyhimys. Vastassaan Simonilla on itse paholainen, jota tulkitsee alati olomuotoaan vaihtava Silvia Pinal. Loppujaksossa Simon kohdataan nykypäivän pylväässä – New Yorkissa pilvenpiirtäjän huipulla.

Las Hurdes – Maa ilman leipää, dokumenttielokuva Espanjan köyhältä syrjäseudulta, sisälsi niin hurjia kuvia, että ne olivat surrealismin veroisia. Toisaalta fiktioissaan Buñuel suosi uutiskatsauksen asiallista estetiikkaa, koska todellisuus on mielikuvitusta ihmeellisempää.

***

Simon del desiertosta piti alun perin tulla kokoillan elokuva, mutta rahan puutteen vuoksi se jäi kesken, ja Luis Buñuel tarjoutui saattamaan sen omilla varoillaan esityskelpoiseen pituuteen. Niinpä improvisoitu  epilogi hypähtää päälle, ennen kuin aiheen kaikkia temaattisia ulottuvuuksia on varsinaisesti kehitelty loppuun.. Mutta näinkin Simon del desierto on tärkeä ja hyvin persoonallinen teos.

Elokuva on ällistyttävä ja syvällinen, vakava ja huvittava, täynnä koomisia temppuja ja selvää surrealistista innoitusta. Simon on yksi niitä lukemattomia pylväspyhimyksiä, joita versoi Egyptissä kristillisen ajanlaskun alussa, pyhiä miehiä tai askeetteja, jotka vetäytyivät rukoilemaan keskelle erämaata, korkealle pylvään päähän. Uskovaiset kokoontuvat hänen alapuolelleen kuullakseen hänen saarnaavan. Kuluu neljätoista vuotta. Ruoka toimitetaan hänelle korissa köyden avulla. (Simon pylväspyhimys oli vakioaineistoa surrealististien keskusteluille ja sisäpiirin vitseille. Garcia Lorca oli mestari tällaisessa improvisoinnissa ja hän keksi tästä mystisestä hahmosta faabeleita ja fantastisia tarinoita, kuvaillen esimerkiksi, miten ”hänen ulosteensa valuvat pitkin pylvästä yhtä kauniisti kuin sulanut vaha kynttilästä”.)

Elokuvassa Simon muuttaa uuden ja korkeamman pylvään päähän, jonka muuan uskovainen on rakentanut hänelle. Hänellä on hauskoja keskusteluja munkkien kanssa; hän esittää ihmeitä, jotka eivät tee mitään vaikutusta uskottomiin; hän juttelee kääpiön kanssa; kamppailee kiusauksia vastaan saatanan ilmestyessä esiin kauniin naisen ja sitten hyvän paimenen hahmossa, ja jälkimmäisen vielä muuttuessa pukinpartaiseksi hahmoksi; hän siunaa kaiken näkyvissä olevan, hyvän ja pahan, hyönteiset mukaan lukien. Epilogissa saatana vie hänet nykypäivän New Yorkiin, missä Simon katselee yökerhoja ja rockia tanssivia ihmisiä. ”Vade retro!”, hän mumisee ajaakseen pois saatanan – tuloksetta. Apokalyptisessä visiossaan Buñuel ei näytä löytävän pyhimykselle mitään pakopaikkaa, eikä sitä löytynyt sen kummemmin Nazarinille tai Viridianalle (joka myös sai tuta rock and rollin kohtalontiensä päätteeksi).

”Näiden elokuvien perusrakenne on sama”, huomautti Ulrich Gregor, ”kristilliset ideat murenevat kaikkialla todellisuuden edessä pystymättä muuttumaan, ja vertauskuvallinen epilogi jättää pyhimyksen täyden epäilyn valtaan. Muilta osin elokuva näyttää toteutetun puhtaana komediana. Vaikka Buñuel ottaa pyhimyksensä vakavasti, näkökulma on ironinen. Hän paljastaa halkeaman, joka on hurmioituneen profeetan ja uskovaisten sokean palvonnan välillä, mistä kehkeytyy monia koomisia ristiriitoja. Mutta elokuvan jokaisen koomisen vedon, jokaisen ironian, jokaisen surrealistisen kuvan takana on kätketty filosofinen tarkoitus”.

– Francisco Arandan teoksesta Luis Buñuel: A Critical Biography (Cinema Two, 1975)

***

LAS HURDES

Luis Buñuel, kuuluisin espanjalainen elokuvaohjaaja, on tehnyt 26 elokuvastaan vain kaksi Espanjassa. Nyt nähtävä Las Hurdes oli ensimmäinen, Viridiana (1961) toinen. Molemmat kiellettiin heti. Las Hurdes on Espanjan köyhimpiä ja kurjimpia seutuja. Se oli lähes tuntematon vuoteen 1922 asti, jolloin ensimmäinen tie raivattiin. Buñuelin teos alkaa naapurikylän esittelyllä: varakas, kiihkouskonnollinen Alberca, jossa tapaam-me outoja seremonioita – vastanaineet miehet joutuvat katkaisemaan kukolta kaulan, kristilliset korut muis-tuttavat alkukantaisimpia afrikkalaisia amuletteja. Seitsemältä illalla Albercassa on jokainen humalassa, ja elokuvan tekijät siirtyvät 10 000 asukkaan köyhälistöseudulle. Hurdanoilla ei ole kotieläimiä, seutu on siihen liian kuiva, ja jos lihaa joskus saadaan, se hotkaistaan parissa päivässä. Mehiläiskennot tuottaisivat, mutta hyöty niistä koituu omistajille, Albercan asukkaille.

Toukokuussa ei ole muuta syötävää kuin raakoja kirsikoita, ja niistä saa punataudin. Hurdanot yrittävät rakentaa pieniä viljelysmaita: jo suojavallien rakentaminen vie viikkoja, ja usein pieni poikkeama luonnon rytmissä tuhoaa vuoden työn. Koska eläimiä ei ole, lannoitteiden saaminen on erittäin vaikeaa. Kuivia lehtiä haetaan matkojen takaa, hyvin käärmeisiltä seuduilta: ihmiset ja eläimet nukkuvat sovussa lehtien päällä, ja muutaman kuukauden hajoamisprosessin jälkeen lehtiä voi käyttää lannoitteena. Näemme naisen, jolla on seudulla hyvin tavallinen tauti, struuma: hän näyttää vanhukselta, mutta on 32-vuotias. Tyttönen, jonka tulehtuneen kurkun näemme, kuoli kahden päivän kuluttua. Raajarikot, pienikokoiset ja mielipuolet kuuluvat erottamattomasti kuvaan: tulos vuosisataisesta hygienian puutteesta, kuivuudesta ja insestistä. Vain yksi asia seudulla on varmaa ja katkaisee monotonisen elämänmenon: kuolema. Asukkaiden moraaliset ja uskonnolliset ideat ovat samat kuin ulkopuolisen maailman: näemme, miten paljon vaivaa joudutaan näkemään, ennen kuin pieni vainaja saadaan kaukaiselle hautausmaalle. Ainoa vakavarainen ja loistelias asia, jonka seudulla näimme, toteaa selostaja, olivat kirkot.

Las Hurdes on Buñuelin ainoa dokumentaari, eroaako se siis jotenkin perusluonteisesti surrealistisista edel-täjistään Andalusialaisesta koirasta ja Kulta-ajasta? Tietenkään ei. Realismi on samaa kuin Kulta-ajassa, Buñuel yhtä intensiivisesti läsnä, kuvasto yhtä hurjaa. Tässä on maailma. jossa Kulta-ajan “keisarillinen Rooma” on voittanut lopullisesti: taloudellista tilannetta säätelee rikkaan Albercan pääoma, ideologinen valo säteilee sieltä ja Las Hurdesin äveriäästä kirkosta. Köyhälistön lapsille opetetaan samoja asioita kuin muil-lekin. Luokan priimus kirjoittaa taululle: “Kunnioita toisen omaisuutta”, vaikka seudulla kukaan ei tiedä mitä omaisuus on. Rinnastaessaan koulun epätodellisuuden matemaattisen kaavan, moraalisen lain konkreetti-seen kärsimykseen Buñuel on kartoittanut samoja perustavia vastakohtaisuuksia kuin Kulta-ajan tiheässä vapauden ja kapinan analyysissään. Hän paljastaa havainnollisesti, kuinka oikeudenmukaisuus voidaan pimittää abstrakteilla Hyvän ja Pahan vertauskuvilla, kuinka riiston ja väkivallan voimat tuhoavat hellyyden. Buñuel esittää asiansa ilman sentimentaalisuutta (josta melkein paria vuosikymmentä myöhempi Los olvidados ei ehkä ole täysin vapaa) ja suhteet vääristävää sääliä: olisi mieletöntä vaatia hurdanoilta näyttöjä “inhimillisestä arvokkuudesta” kun kerran heidän olosuhteensa eivät ole yhtään sen siedettävämmät kuin Auschwitzin vankien. Buñuel on kertonut harkinneensa Kulta-ajan nimeksi lainausta Kommunistisesta mani-festista: “… itsekkään harkinnan jääkylmässä vedessä” – siinä sopiva nimi myös nyt nähtävälle teokselle.

Ado Kyrou on esittänyt, että Buñuelin analyysi käy tässä kolmen “Kyllä, mutta” -muotoa olevan vaiheen kautta. Ensin esitellään tilanne, joka on kestämätön (esim. myrkylliset käärmeet). Sitten pisara toivoa: käärmeiden purema ei sinällään ole kuolettava. Lopuksi tuhotaan kaikki toivo: hurdanojen omat parannustoimenpiteet tuottavat säännöllisesti tuhoisia myrkytyksiä. Leipä on seudulla tuntematonta. Sitä jaetaan joskus koulussa, mutta vanhemmat nakkaavat sen pois kun eivät tiedä mitä se on. Näin syvenee jakso jaksolta näkemys, jota parhaiten luonnehtii biologiseksi (Buñuelille itselleen Las Hurdes oli “essai cinématographique de géographie humaine” – elokuvaessee inhimillisestä maantieteestä): kuinka luonto ja ihmiselle vihamieliset sosiaaliset rakenteet väistämättömästi tuhoavat. Niiden parin kuukauden aikana, jonka Buñuel ja hänen työtoverinsa viettivät seudulla, he eivät kuulleet kertaakaan kenenkään laulavan. Kuten Hemingway sanoo Espanjan maan selostustekstissä: “Kuolema silmien edessä ihminen ei näyttele.”

– Peter von Bagh (1967)