Carlos Saura (s. 1932) on espanjalainen ohjaaja par excellence, kamera kaulassa kiertelevä maailmankansalainen ja Chaplinin nimittämä playboy.
Tekijänä Saurassa kiteytyvät kaikki maansa ohjaajasuuruuksien parhaat puolet. Hän hallitsee Buñuelin surrealistisen runouden, Almodóvarin tunteenpalon, Trueban kyvyn visualisoida musiikkia ja Ericen herkkyyden lapsen kokemuksen kuvaajana.
Sauran suurin rakkaus on kuitenkin flamenco. Parikymppisenä nuorena miehenä Saura toimi flamenco-festivaalin valokuvaajana ja on itse sanonut voivansa puhua aiheesta päiväkausia. Ei ihme, jos viettää taiteenmuodon säteilykehän sisällä 60 vuotta ja on aloittanut matkansa tallentaen sitä kameralla lähietäisyydeltä.
Yli viisikymmentä vuotta kestänyttä elokuvauraa reunustavat lyhytdokumentti Flamenco (1955) ja oman kotiseutunsa Aragonin omalaatuista tanssi- ja musiikkityyliä, Flamencon alalajia La Jotaa käsittelevä Jota de Saura (2016).
Saura aloitti lyhyiden dokumenttielokuvien parissa, mutta menestys pitkien elokuvien saralla seurasi nopeasti. Sauran debyytti Los golfos (1960) valittiin Cannesin pääsarjaan ja seuraava elokuva, Espanjan sisällissodan allegorinen kuvaus La caza (1966) voitti Berliinin elokuvajuhlilla hopeisen karhun palkinnon parhaasta ohjauksesta.
Runollisen mestariteoksen Korppi sylissä… (Cría Cuervos…, 1975) ohella Sauran suosituimmat elokuvat ovat hänen Flamenco-trilogiansa.
Monista erilähteistä ammennettu trilogia koostuu Federico García Lorcan tekstistä sovitetusta Veren häistä (Bodas de sangre, 1981), Prosper Mériméen kirjoittamasta ja Georges Bizet säveltämästä Carmenista (1983), johon Saura kuitenkin tilasi täysin uuden musiikin kitaristivirtuoosi Paco de Lucíalta ja Noiduttu rakkaus (El amor brujo, 1986) -uusfilmatisoinnista.
Tanssielokuva on yksi vaikeimmista elokuvanlajeista. Musiikkia hyödyntävien elokuvien saralla se on yhtä kinkkinen kuin monitasoisen konserttielokuvan rakentaminen. Molemmissa on suuri vaara että katsoja jää ulkopuoliseksi tarkkailijaksi eikä sisäänrakennettu dramaturgia välity kunnolla.
Erilaisten tanssityylien kirjon ja kiihkon tallentaminen sujuu Sauralta vaivatta. Näin on nähty elokuvissa Flamenco (1995), Tango (1998) ja Fados (2007), joissa Saura onnistuu imemään katsojan sisälle tanssijoiden tunnetiloihin ja häivyttämään tarkkailijan ja tanssijan välisen etäisyyden. Eikä säveltäjä-pianistin Isaac Albénizin (1860-1909) Iberia-teokseen pohjautuva elokuva ole poikkeus.
Flamenco-musiikin pyhässä virrassa kastettu Saura ei kuitenkaan ole ainoa espanjalainen elokuvantekijä, jonka suonissa virtaa tuo tulinen musiikki. Franciso Rovira Beleta teki jo 60-luvulla kuuluisat flamenco-balletinsa Los tarantos (1963) ja El amor brujo (1967), jotka molemmat olivat ehdolla parhaan ulkomaisen elokuvan Oscariin.
Yhdistävä tekijä Beletalle ja Sauralle El amor brujo -elokuvan (Sauran flamenco-trilogian päätösosa) lisäksi on Antonio Gades (1936-2004). Gades oli yksi Espanjan kansallisbaletin perustajista ja Sauran flamenco-elokuvien päätähti. Sen lisäksi että hän koreografioi ja käsikirjoitti trilogian elokuvat yhdessä Sauran kanssa, hän myös näytteli alkuperäisessä El amor brujo -tanssielokuvassa.
Yleensä kun puhutaan tekijöiden maalaavan tai kirjoittavan kamerallaan, Saura säveltää sillä. El amor brujon aloittava, iäisyyttä hitaampi kamera-ajo on kuin minisinfonia itsessään. Kamera panoroi studion kattorakenteisiin, kiinnittäen katsojan huomion elokuvan epäaitouteen. Hetkessä kuitenkin illuusio on taas eheä kun kamera laskeutuu piiskuisen espanjalaisen maalaiskylän ytimeen.
Todelliset elokuvantekijät ovat Sauran kaltaisia taikureita. He julistavat kaiken olevan illuusiota, mutta saavat meidät pidättelemään henkeämme tämän epäaitouden edessä. Samaa sarjaa on Fellinin temppu saada tuhannet ihmiset vierailemaan Via Venetolla Roomassa, La Dolce Vitan tapahtumien pääkadulla, vaikka todellisuudessa koko katu luotiin uusiksi ja kuvattiin Cinecittàn studioilla.
Veren häät -elokuva alkaa dokumentaarisella kuvauksella flamenco-seurueen saapumisesta tanssistudiolle. He valmistautuvat harjoituksiin, joiden aikana ääniraidalla kuullaan haastatteluja. Mutta heti kun esitys alkaa, olemme fiktion sisällä.
Elokuvan kaunein ja riipaisevin kohtaus on samasta naisesta taistelevien miesten veitsitappelu. Läpi esityksen kohtauksia ovat siivittäneet jalkojen ja taputusten kiivas rytmi ja akustisten kitaroiden särähtävät aksentit. Tappelun alkaessa kaikki kuitenkin hiljenevät.
Aika pysähtyy.
Miehet vetävät veitset esiin ja katsoja pidättää hengitystään. Miehet muotoilevat liikkeitään hidastettuna, joka virittää kohtauksen intensiteetin äärimmilleen.
Se että tanssijat tekevät hidastuksen osana performanssia, eikä sitä ole tehty jälkikäteen filmiä hidastamalla, asettaa Sauran dokumentoijaksi ja tarkkailijaksi. Sauran kamera kuitenkin tanssii taistelijoiden ympärillä sellaisella sulokkuudella, ettei ole epäilystäkään kuka kontrolloi tilannetta.
Harkittujen lähikuvien ja tanssiryhmän intensiivisen eläytymisen ansiosta askeettinen harjoitustila onkin yhtäkkiä jotain aivan muuta. Olemme taianomaisessa maailmassa, jossa näemme sielumme silmin kauniit maalaishäät ja aropeltojen yli laukkaavat hevoset – todellista taikuutta!
Kirjoittaja: Otto Kylmälä, KAVIn suunnittelija