”Niin moni nainen halajaa turmelusta, mutta vain harvat ovat valitut”.
– Colette: Le Pur et l’impur (1941)
”Elämän nyrkkeilykehässä vain harva kestäisi Coletten kanssa täydet kymmenen erää”, lausahti aikoinaan John Updike. Jos ranskalaiskirjailijan toteaisi olleen ’monessa mukana’, syyllistyisi suureen aliarviointiin. Sidonie-Gabrielle Colette (1873-1954) kirjoitti romaaneja, novelleja ja esseitä, jopa reportaasin suoraan ensimmäisen maailmansodan rintamalta. Hän oli mm. tanssija, miimikko ja kauneussalonkiketjun perustaja; palavasieluinen kokeilija, jolle mikään inhimillinen ei ollut vierasta, oli kyse sitten punttitreenistä, sushista tai akupunktiosta.
Todellisten edelläkävijöiden, ja eritoten naisten, kohdalla on suuri kiusaus huokaista heidän eläneen ’liian aikaisin’. Colette mitä luultavimmin tuhahtaisi moiselle sentimentaalisuudelle. Kirjailija liikkui luontevasti kaikenlaisissa seurapiireissä kohoten jo elinaikanaan ranskankielisen kulttuurin kiistattomaan eliittiin. Monien mielestä vain Marcel Proust oli vuoden 1948 Nobel-ehdokkaaksi nimettyä Colettea lahjakkaampi kirjailija.
Jo 20-vuotiaana avioitunut maalaistyttö löysi paikkansa Pariisin boheemien keskuudesta; maailmasta, jossa elämä itsessään oli performanssia ja performanssi elämää. Colette seurasi esimerkkiä: omaelämäkerrallinen Claudine-romaanisarja muodostui ennennäkemättömäksi menestykseksi ranskalaisen kirjallisuuden historiassa. Kirjailijan elämäkerran kirjoittajan Judith Thurmanin sanoin sarjan päähenkilö oli ”vuosisatansa ensimmäinen teinityttö: kapinallinen, paha suustaan, umpimielinen, eroottisesti estoton ja levoton olento”.
Colette oli kiinnostunut myös elokuvasta. Hän laati käsikirjoituksia mykkäelokuviin ja teki yhteistyötä mm. tanssijana, näyttelijänä ja ohjaajana työskennelleen Musidoran kanssa. Naisten yhteiset 1910-luvun lopun elokuvat ovat kuitenkin valitettavasti kadonneet.
Leontine Saganin herkkä Murrosiässä (Mädchen in Uniform, 1931) ihastutti Colettea siinä määrin, ettei hän laatinut elokuvan ranskankielistä tekstitystä pelkän rahapalkkion vuoksi. Koulutyttö Manuelan (Hertha Thiele) sisäoppilaitoskokemuksissa ja palavassa kiintymyksessä opettajattareensa (Dorothea Wieck) on kaikuja Coletten Claudine-sarjasta. Elokuvan myönteinen suhtautuminen tyttökoulun lesboeroottiseen potentiaaliin on epäilemättä sekin viehättänyt niin naisia kuin miehiä intohimoisesti rakastanutta Colettea.
Coletten tuotanto on inspiroinut elokuvantekijöitä jo yli puolen vuosisadan ajan. Yksi aivan ensimmäisistä filmatisoinneista, Jacqueline Audryn ohjaama Gigi (1949), perustuu pienoisromaaniin, joka oli ilmestynyt vain viisi vuotta aikaisemmin. Belle époque -tarina, jossa nuoresta tytöstä koulutetaan rikkaan miehen rakastajatarta eli kurtisaania, on suurelle yleisölle tutuin Vincente Minnellin musikaaliversiona (1958). Kirjailijan sukupuolirooleihin ja -odotuksiin kohdistuva katse on kuitenkin terävimmillään juuri Audryn ohjaustyössä, eikä suinkaan sattumalta: Colette itse vastasi elokuvan käsikirjoituksesta.
Vuoden 1949 Gigiä pidetään yhtenä ensimmäisistä feministisistä ranskalaiselokuvista. Colette itse kieltäytyi naisasialiikkeen esitaistelijan roolista, jos kohta kirjailijan ylenkatse suffragetteja kohtaan taisi kummuta enemmän haluttomuudesta tulla leimatuksi minkään yhden asian puolestapuhujaksi kuin aatteen sisällöstä. Nuoren kirjailijan kriittisiä äänenpainoja siivitti halu olla villi ja vapaa; kypsemmän iän näkijä uskalsi jo asettaa kaiken julkis-kulttuurisen painoarvonsa naisen aseman sosiaalipoliittisille parannuksille.
Coletten yli viidestäkymmenestä teoksestaan on suomennettu vain neljä romaania, niistäkin viimeisin lähes 20 vuotta sitten. Ei siis ihme, että tämän päivän suomalaislukijalle hän on suuri tuntematon. Sääli, sillä MeToon ja TimesUpin aikakautena tällä 1900-luvun ensimmäisellä todella vapaalla ja modernilla naisella olisi suurelle yleisölle edelleen paljon annettavaa.
Outi Heiskanen/KAVI